Jörn nauroi: "Juuri tuolla tapaa teit silloinkin. Ja silloin tavoitin minä kiinni sinut ja nipistin sinua korvaan."
"Niinkö? Ja kuinka saatoit tehdä siten?"
"Kun sinä pilasit leikin! Mutta sinä… sinä et voinut sietää, että minä koskin sinuun. Kuinka tohtisi tuommoinen pojanjökerö kajota niin hienoon tyttöön!"
"Nipistää minua korvaan? Siihen ei sinulla ollut mitään oikeutta."
"Ei, minulla… minulla ei ollut oikeutta mihinkään! Mutta sinä… sinä olit aina oikeassa. 'Jürgen' nyt ruvetaan leikkimään! Jürgen, mennääs katsomaan, kuinka tuuli puhaltaa Ringelshörnillä! Jürgen 'ruvetaas pyydystämään mankkiaisia!' Mutta jos Jürgen sitte joskus yritti olla oikea toveri, ja uskalsi koskea sinuun kuin vertaiseensa, niin auta armias sitä säikähdystä ja vihastusta! Ja saman tekisit vielä tänä päivänä! Tuommoinen 'älä tule liika lähelle!' 'Pysy sylen ja tuuman päässä!' Täytyypä sen olla uskalikko, joka kerran uskaltaa sinuakin kosia."
Jörn katsahti häneen puolin vallattomasti, puolin hämillään. Mutta kun hän huomasi, kuinka hän nyt istui siinä ja katseli ihan neuvottomana eteensä, rupesi hän puhumaan hänelle samalla lempeällä viihdyttävällä äänellä, jolla hän oli puhunut tuolle vihastuneelle lapsellekin: "Annas tänne nopat, tyllityttini! Koetetaanpas, leikitään se peli kerran loppuun. Se, joka seitsemästä nopasta osaa kuus' kuoppaan, se olkoon ollut silloin oikeassa."
"Ei", sanoi Lisbeth, "minä en suostu. En pane selvää oikeuttani pelin varaan."
"En minäkään panisi", tuumi pikku mies.
"Eipä siis!" puheli Jörn Uhl, "eipä siis!" Ja rupesi heittämään noppia, jotka vielä olivat esillä, kuoppaan. Lisbeth katseli nokkavasti suoraan eteensä vaan.
Mutta kun hän huomasi, että Jörn oli semmoisessa jännityksessä, että korkeintaan yksi sattui kuoppaan, silloin arveli hän, että hänellä nyt olisi hyvät edellytykset voittaa. Hän naurahti kirkkaasti ja sanoi: "Ruvetaas vaan, minä suostun!"