Nyt heittivät he innokkaasti ja päänsä tulivat yhä lähemmäksi toisiaan; poika makasi melkein kuopan reunalla ja nauroi tuommoisille taitamattomille heitoille ja sanoi yhtäpäätä: "Mutta eipäs! Antakaas minun kerta!"
"Ei, pojani, sitte vasta!"
Silloin onnistui Jörn Uhlin epätasaisesta maanpinnasta huolimatta viskata sisään kuusi.
Mutta samassa kurotti Lisbeth jo kätensä kuoppaan, ryösti nopat itselleen ja sanoi: "Jürgen! Toden totta, nyt sinä teit petosta! Sinä pidit peukaloa edessä!" Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Jörn jo ottanut häntä korvasta ja pudisteli sitä. Mutta samassa katseli hän Lisbethiä levottomana ja hämillään; hän ajatteli: Kuinka tämä nyt päättynee!
Mutta Lisbeth taivutti päätään niin, että hänen kätensä joutui pehmeästi hänen poskensa ja olkapäänsä väliin, ja katseli sitten hämillään hymyillen häneen. Jörn veti kätensä hitaasti takaisin ja sanoi hiljaa ja liikutettuna: "Sinä olet sentään toisellainen, kuin minä luulin… Kuinka hienot ja puhtaat sinun kasvosi ovat; tunnen niissä selvästi lapsen kasvosi."
Lapsi, joka oli ruvennut pitkästymään tähän, oli noussut ja lähtenyt kappalen matkaa mäkeä ylös. Yht'äkkiä huusi hän sieltä: "Katsos, isä, näetkös? Tuolla ylhäällä istuu ruohostossa joku mies… Tiedätkös, kuka hän on?"
"En minä näe ketään, poika. Missä sitte?"
"Tuolla. Etkö näe? Ja sanoisinko, kuka se on?"
"Kuka sitte, poikaseni?"
"Heim Heiderieter'hän! Se joka monta kertaa on myynyt vasikkoja sinulle!"