Siten puhui Biernatzki. "Ja siksi, nähkääs te, olen nyt täällä… Ja — mitäs arvelette?" hän kolkutti kämmenellään maahan: "Tässä, tällä paikalla, jolle he kolmetuhatta vuotta sitten hautasivat miehen, olen saanut tietää, millainen elämänsä on ollut!"
Silloin huudahti Jörn Uhl: "Heim hyväni!… Nyt pillastut taas!"
Mutta Lisbeth Junker sanoi: "Tiedätkö mitä? Sinun pitää kertoa se meille!… Nyt heti! Ala vaan, Heim!"
"Istu sinä tähän minua vastapäätä", sanoi Heim; "sinua on nimittäin hauska katsella. Eikä Jörn Uhl saa tekeytyä noin ylvään ja kopean näköiseksi! Hän arvelee tietysti, että minä laskettelen vallan omiani. Mutta minäpä sanon sinulle, Jörn: yhtä paljon totuutta piilee siinä, mitä minä nyt aion puhua tuosta kuolleesta, kuin olisi siinä, jos sinä puhuisit maankerrostumista tai rikkaruohojen siemenistä. Kerron sulaa totta."
"No Herran nimessä!" sanoi Jörn Uhl. "Ala sitte vaan! Aikaa on meillä ihan riittämään."
Silloin asettausi Heim Heiderieter pitkälleen, nojasi kiharaa päätänsä käteensä ja alkoi kertoa:
Kun lähtee alas tästä kukkulalta, tapaa tuolla alhaalla erään yksinäisen puronuoman. Joka kevät ja syksy paisuu se vieläkin yli reunojensa ja vyöryttää mukanaan kaikellaista mutaa, niin että puron laakso muun karuperäisen ympäristön keskellä muodostaa leveän viherjän uoman.
Kolmetuhatta vuotta sitten juoksi siinä voimakas vedensuoni; kukkulat tässä ympärillä olivat nimittäin kaikki viherjän metsän peitossa; lehmuksia ja pyökkejä, koivuja ja tammia kasvoi ja kamppaili rinnakkain. Pähkinäpensaita, oratuomia ja villejä omenapuita kasvoi ja tungeskeli kookkaampien veljien jaloissa; milloin syysmyrsky kaatoi jonkun suuremman puun, tunkivat ne kohta sen sijalle ja rehentelivät auringon paisteessa.
Maan vallitsijoina olivat siihen aikaan kukkuloilla metsät, alavammissa paikoissa vedet. Ihminen ei silloin vielä merkinnyt niin paljon kuin nyt; olihan kuitenkin jo saanut niin paljoa aikaan, ettei hän enää tarvinnut aivan pahasti pelätä vahvempiaankaan eläimiä. Siellä täällä, missä oli jonkun verran tilaa veden ja metsän välissä, seisoivat harvakseen ja yksikseen heidän majansa. Paljaalle maanpinnalle olivat he pystyttäneet tointoisiaan vastaan nuoria puunsalkoja tuiksi ja katanneet ne savella suonreunalta. Ylös harjalle oli ladottu raskaita turvemättäitä, jotta ne hiukan antaisivat lujuutta rakennukselle puuskuilevia syystuulia vastaan ja vähän murtaisivat rankkasateen voimaa.
Asui silloin tuon kapean puron rannalla, riippuvain pyökinoksien varjossa nuori, parhaissa voimissaan oleva mies. Aikaisemmin oli hänellä ollut joku toinen nimi, mutta heti nuorukaisvuosistaan alkaen ruvettiin häntä kutsumaan Venhoseksi, hän kun alinomaa koversi lehmuksesta pieniä venheitä, varusti ne niinisillä purjeilla, ja koetteli niitä purossa. Kun hän sitte oli saanut kylliksi kokeilluksi niiden kanssa, laittoi hän niiden malliin suuremman venheen, jonka hän varusti suurella naudantaljaisella purjeella ja jota hän sitte koetteli siinä Elben lahdessa, joka nyt muodostaa tuon rämeen, joka näkyy tuossa. Hän oli niin kiintynyt töihinsä ja kokeiluihinsa, ett'ei hän koko kesään välittänyt mitään tytöistä, jotka kirkuen ja mellakoiden kävivät kylpemässä puronrannalla. Peltonsa viljelyksenkin hän löi laimin, eikä välittänyt lehmänhoidosta, eikä käynyt talvisin metsästämässä. Ja oli siis, kuten kaikki keksijät, kevytmielinen ja epäkäytöllinen, eikä ollut mies ottamaan omin voimin talvea vastaan.