Siten näperteli ja kokeili hän koko suven. Mutta kun tuli talvi, ja nälkä alkoi ahdistaa, juoksi hän kiireesti — sudentalja hartioillaan oli nimittäin ohut ja kulunut — lumen ja vinhan itätuulen läpi majalle, joka sijaitsi alimpana puron rannalla. Siinä asusti eräs harmaaparta ukko, joka ei koko pitkään suveen tehnyt muuta kuin hoiti auringonpaisteessa lepäävää ohrapeltoansa ja paimenteli sikolaumaansa tammien alla, eikä pitkään talveen muuta kuin keitti ohransa suuressa ruoka-astiassa ja särppi sen tyhjäksi ja hiukan kohottautuen takan äärestä kurotti ylös kattoa kohden, jossa savuisessa sinihämärässä riippui pyyleviä raskaita kinkkukimpaleita. Hänen luonaan makasi Venhonen koko talvet tulen ja savun, kiehuvan ohran ja kinkkujen keskellä ja tarinoitsi ukon kanssa syvämielisistä asioista, kuten siitä, oliko Thorin vasara kullasta vai raudasta… tai pääsivätkö nekin Valhallaan, jotka olivat kuolleet nuorina ennättämättä vielä tehdä mitään urostekoja… tai voisiko ihmistaito vielä joskus kehittyä niin pitkälle, että osattaisiin rakentaa venheitä niin suuria, että ne voisivat kantaa sata ihmistä. Ja muusta semmoisesta.
Mutta kun koittivat ensimmäiset kevätpäivät, sukelsi Venhonen esiin savusta, astui purolle ja pesi itsensä puhtaaksi noesta ja rasvasta, joka talven mittaan oli muodostanut oikean karstakerroksen hänen ylleen, ja ryhtyi sitte, kiiltävän puhtaana ja noselan ryhdikkäästi astuen, työhönsä taas.
Kerran nyt, keskellä työtään, heräsi hänessä uusi suuri aate. Aate tuli niin yht'äkkiä ryöpsähtäen häneen, että hän katsahti ylös erääseen sattumalta ylitsensä lentävään närheen, ikäänkuin olisi se pudottanut sen hänelle. Hänen tuli tehdä ihan uudellainen venhe, hänen tuli taivuttaa nuoria norjia puunrunkoja venheen keula- ja takakuvuksi, sitoa ne köysillä yhteen ja peittää härännahalla ja rakentaa siten venhe, suuri ja kevyt, jonkamoista ei ennen oltu nähty. Koko kesän rakenteli hän sitä; välistä lannistui rohkeutensa siinä niin, että hän antoi päänsä vaipua ihan polvien väliin, mutta välistä tuli hän taas niin ylimielisesti vallattomaksi, että hyppi ilosta puulaitteensa ympärillä. Kaikki kävivät hieman uteliaiksi näkemään mitä siitä oikein rupesi syntymään. Useimmat nauroivat hänelle. Tyttöjä kävi katsomassa työtä, ja kukin heistä, kun oli yksin, sanoi: 'Mutta somahan siitä tuleekin, Venhonen!' Mutta kun sattuivat yhteen, puhuivat he kaikki yhteen suuhun: 'Ei siitä mitään synny!'
Eräänä koleana syyspäivänä raahasi hän venheensä vesille. Kaikki olivat rannalla katsomassa. Ja kuten aina käy, ensi koe epäonnistui, venhe lepäsi kallellaan, hoippui kuin lehti tuulessa, se kaatui. Hänen täytyi uida pitkä ja työläs matka. Rannalla kaikui häntä vastaan sama pilkallinen, hohottava riemu, jolla aina on tervehditty jokaista keksijää, olkoon hän sitte runoilija, taituri tai valtiomies, kun hän vaan on epäonnistunut yrityksessään.
Hän ei mennyt hirteen. Mutta hänessä heräsi voimakas, raivoisa viha: hän istui takkansa eteen vaatetuolilleen ja istui siinä viikkokausia. Hänen vaalea partansa kasvoi; hän ei hievahtanut paikaltaan. Hänen vaalea partansa kasvoi pitkäksi; paikallaan hän vielä istui. Hänen vaalea partansa tuli niin tiheäksi, ettei enää nähnyt hänen yhteenpuristettuja huuliaan ja niin pitkäksi, että se lepäsi leveänään maassa lieden edessä; yhä istui hän paikallaan vaan. Hän istui istuimellaan ja kaivautui vihaansa. Joka ilta lähti hän sentään hämärässä ulos ja taisteli ulkona myrskyssä ja lumessa puoliöihin suden kanssa jäniksestä ja kanasta ja saukon kanssa kalasta, ja hankki siten itselleen välttämättömimmän ravinnon, tuli karaistuksi ja vahvaksi, tuli notkeaksi ja taitavaksi hyökkäämään ja väistämään. Siten eleli hän aina keskitalveen asti.
Silloin ruvettiin heimossa kaipaamaan häntä. Sillä siitä asti kuin tuo hauska runoniekka, joka vielä valkopäänäkin oli joka kevät sanellut tytöille uusia piiritanssilauluja, oli kuollut, oli nuori Venhonen aina sanonut päivän, jolloin aurinko taas rupesi ilmoittamaan kevättä. Silloin olivat he hänen sanojensa perusteella viettäneet kekrijuhlaa. Nytkin lähettivät he hänen luokseen miehen, joka toi hänelle ystävällisen tervehdyksen heimolta ja vasikan takapuolineljänneksen. Mutta tuskin sai Venhonen silmiinsä sisääntulijan, kun hän jo hypähti pystyyn ja sanaa sanomatta viskasi miehen ulos, vasikan neljännes lensi jälestä.
Silloin viettivät he kekrijuhlaansa vanhan Gruhlemummon sanojen perustalla, hän nimittäin sanoi, että nyt täytyi olla aika juhlanpitoon, hänellä kun enää oli ainoastaan kuus' ruukullista hapankaalia nurkassa, ja siihen aikaan oli aina ennenkin vietetty juhlaa.
Kun he nyt viettivät juhlaansa ja melkolailla juotuaan, lähtivät tavan mukaan, joka jo silloin oli käytännössä, käymään majalta majalle, heräsi heissä se humalainen rohkeus, että uskalsivat Venhosenkin majalle. Kuuden miehen hoipertelivat he sisään ja heiluttelivat rähinöiden lehmänsarviaan. Venhonen käänsihe ensin katsomaan heitä, sitte kavahti hän yht'äkkiä pystyyn ja viskasi heidät kaksi aina erältään majasta ulos, niin että he, jalat edellä, luistivat kauas pitkin puron jäätä.
Tämä tuntui jo kaikista olevan vähän liikaa; sillä milloinkaan ei vielä ollut tapahtunut maassa, että joku olisi rikkonut kekrirauhaa vastaan.
Oli ankara ja pitkä talvi. Savuisissa majoissa himmenivät silmät, paljosta makaamisesta kangistuivat jäsenet, yksitoikkoisesta yhtämittaisesta tuijottelemisesta ylös kattoturpeisiin jäykistyi mieli. Siksipä olivatkin he kevään tullessa riemusta ratketa. He riemuitsivat keväästä paljoa enemmän kuin me nyt. Muutamat kiskoivat ilosta kiljahdellen irti majan jyrkän etupäätyn; toiset sitoivat koivun vitsoja vyötäisilleen ja tanssivat piiritansseja; toiset juoksivat puroon, toiset taas lähtivät metsästysretkille. Lapset jäljittelivät sitä kaikkea leikeissään. Ainoastaan Venhonen pysyi majansa hämärässä. Kun he huomasivat, että hän oli ärmeissään itse auringolle taivaan tarhoilla ja Freijalle metsissä, silloin oltiin selvillä siitä, että hänet olivat pahat henget villinneet.