Sattui olemaan heimossa tyttö, joka vartaloltaan oli notkea kuin kissa, ja joka osasi tehdä kaikellaisia temppuja ja oli aika veitikka. Ulkona tanhuilla oli hän kaikissa kisoissa ensimmäinen, osasi sukeltaa veden alle kuin saukko, ja osasi, pitäen yhteenliitettyjä käsiään valkean edessä, heittää turvekatolle varjokuvia, jotka olivat aivan ihmisten tai eläinten näköisiä, ja osasi tarinoida merkillisiä juttuja puista, eläimistä ja ihmisistä. Tällepä juolahti eräänä aamuna, kun hän oli kylpemässä, mieleen: 'Käynpä kerran katsomassa sen pitkää partaa!'

Niinpä nousi hän purosta, veti ylleen valkean, väljän villapukunsa, johonka hän metsäkirsikan mehulla oli vetänyt tummia juovia, vyötti itsensä nahkavyöllä, joka oli kirjavanaan hienoja toisiinsa kiemuroivia viivakoristeita, ja piti niin kiirettä, että pieni kirves, jota hän kantoi sirossa nahkatupessa vyössään, putosi maahan. Paljaille käsivarsilleen sovitti hän vahvoja solkia, jotka olivat tehdyt kirkkaasta punervasta vaskesta. Sitte riensi hän äitinsä luokse majaan: 'Äiti, me leikimme, kuinka Freia karkoittaa pahat henget, ja minun pitäisi olla Freia: anna minulle rintasolkesi ja keltainen helminauhasi'. Äitinsä antoikin, hiukan sentään nurkuen, hänelle nuo kaksi kämmenen kokoista solkeansa, jotka tyttö nopeasti kiinnitti rinnoilleen ja helmet, jotka tyttö kiersi valkeille vapaille hiuksilleen. Sitte hiipi tyttö riippuoksaisten pyökkien varjossa Venhosen majalle.

Kumarassa selin astui hän sisään ja etsi hämmästynein silmin takkavalkean hämärässä valossa majan asujaa, sydämensä sykki kovasti, sillä nyt rupesi veitikkamainen rohkeutensa sentään pettämään hänet. Mutta kun hän huomasi nuo kaksi syvää silmää, jotka vihassa ja suuttumuksessa tuijottelivat häntä kohden, silloin hän ei enää keksinyt muuta neuvoa, kuin että hän nopeasti pujahti kätensä pukunsa poimuun vyön yllä, jossa hän aina kantoi jotain leikkitavaroita, asettui polvilleen ja rupesi kuudella sianluisella nopalla leikkimään heitinkiveä. Heitti ja heitti ja leikki edelleen ja ajatteli: 'Nyt olet kauniisti satimessa! Se kun kerta pääsisi ulos tästä kunnialla vaan!' Ja leikki, ja mies tuijotteli yhtämittaa häneen. Lopulta hän ei enää voinut sietää tuskaa olkapäissään, nopat kierähtivät käsistään takan eteen. Silloin oijensi hän esiin tyhjät kätensä ja sanoi: 'Aurinko loistaa, linnut laulelevat, ja me leikimme kaiket päivät purolla'.

Silloin puhui mies puoleen vuoteen taas ensi kertaa: 'Kuka sinut on lähettänyt, noidan tuoma?'

Kun tyttö kuuli tämän, tunsi hän kohta itsensä ylimmäksi kukoksi talossa ja nauroi: 'Itse minä tullut olen', sanoi hän; 'en minä soisi että sinä istua nökötät täällä kuin mikäkin, ja tulet mustaksi ja happameksi! Gittigit, älähän ole tuommoinen myyrä, kuule, tule ulos sinäkin!'

'Mene tiehesi!' murahti hän.

'Näkisitpä vaan', sanoi hän, 'miltä näytät! Parta kuin vanha kuusi!
Näytänkö sinulle, kummoiselta näytät?'

Hän kohensi tammisauvallaan sammuvaa tulta, sovitti kätensä yhteen, ja katsoi varjoa seinällä. 'Kurkistas hiukan', sanoi hän, 'melkein tuommoiselta näytät!'

Mies katsahti sivumennen. 'Enpäs', murahti hän.

'Et olekkaan ihan! Odotas hiukan!… Mutta noin! Nyt on näköinen!
Katsos nyt!'