"Stoffer Krey", vastasi mies.
"Vai niin!" sanoi Heim, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, lähti jatkamaan matkaansa taas ja ajatteli: "Kummastelen nyt vaan, mitä tänään oikein saan kokea!"
Hän saapui onnellisesti yläkylän läpi, takertumatta kehenkään, ja suuntasi nyt kulkunsa kimoa kohden siellä ylhäällä kankaalla. Mutta kun hän kävi siten siinä, eksyi hän pahan tapansa mukaan uneksumaan taaskin, ja käyskeli siinä tietä edelleen silmät luotuina maahan jalkoihinsa. Kun hän taaskin heräsi unistaan ja katsahti ylös, oli kimo hävinnyt.
"Luonnollisesti!" sanoi hän. "Tässä nyt ollaan. Kadonnut se on. Kummallista, että luonto kohta puikahtaa ulos laiteiltaan, kun minä liikun ulkona. Tuo oli Wodanin kimo."
Hän luotti hyviin henkiin ja jatkoi matkaansa rohkeasti vaan ruskevia kukkuloita kohden, pysähti toisinaan ja katsahti ympärilleen ja vaipui aina tapansa mukaan kaikellaisiin ajatuksiin, kun jokin kiinnitti huomiotansa, ja keksi viimein seisovansa keskellä kanervikkoa eikä tietänyt, kuinka hän oli joutunut siihen ja ajatteli: "Kultahetettä en löydä. Kätkössä se on. He eivät suvaitse, että löydän sen, ja tekevät pilaa minusta ja vievät harhaan."
Hän ei siltä ruvennut suremaan, vihelteli päinvastoin, naurahti lyhyesti ja ajatteli: "Ettepä vaan saa turmelluksi hyvää tuultani", ja piti kylläkin hauskana komppuroida täällä kangasta ja kanervikkoa ja katsella täältä ylhäältä avaroille marskeille. Siinä ohessa kääntyi hän tuontuostakin katsomaan taakseen, sillä hänestä tuntui, kuin joku huutaisi häntä sieltä takaa. Hän ajatteli: "Tuo on tietysti paljasta pilaa ja leikkiä", kuuli taas huudon, kääntyi ympäri, ei nähnyt mitään ja sanoi itselleen: "Näetkös nyt?"
Mutta nyt kuuli hän kuitenkin keveitä pikaisia askelia takaansa ja kääntyi säikähtyneenä. Siinä seisoi takanaan paljasjalkainen valkotukkainen poika ja sanoi: "Minun käskettiin sanoa Heim Heiderieterille, että hän on mennyt harhaan. Tästä pitää mennä."
Ja poika lähti ripeästi astelemaan edellä kapeata jalkapolkua, joka poimutteli vyötäisiin asti kohoavaa kanervikkopensaikkoa. Heim asteli hiljaa takana ja ihmetteli, ett'ei poika satuttanut itseään mihinkään: ei yksikään oksa kajonnut häneen, eikä rapissut hänen jaloissaan yksikään kuiva lehti. Siten johti poika hänet kaltevaa myötämäkeä pieneen laaksoon, joka antoi alas marskeille: "Tässä on Kultahete!"
"Noh?" kysyi Heim. "Mistä tiedät sinä, että haen Kultahetettä."
"Isäni lähetti minut tänne", vastasi poika.