Heim katsahti epäilevästi häneen. Pojassa oli jotain niin tuoretta ja ilmaista, lisäksi jotain taipumatonta uuden uutukaista, ikäänkuin olisi hän juur'ikään vielä ollut joku juuri ja noin vaan hetkeksi tilapäisesti muuttunut ihmislapseksi. Heim päätti yrittää solmia hänet sanoista ja sanoi: "Mikä opettajasi nimi on?"
"Brodersen", vastasi poika.
"Näetkös nyt?" sanoi Heim, "se ei ole totta. Hermann von Rhein hänen nimensä on ja on hän entinen koulutoverini. En ole niin tuhma, kuin muutamat muut, poikaseni! Sano nyt suoraan vaan, mitä lajia olet."
Poika nauroi ja sukelsi paljaan jalkansa kärjen veteen. Heim hämmästyi ja ajatteli: "Odotas vaan, nyt se pujahtaa sinne, ja on poissa."
"Se opettaja, jota te tarkoitatte, sehän on muuttanut Brunsbüttel'iin", sanoi poika. Hän veti jalkansa vedestä ja odotteli kunnes veden kuvastin taas oli eheä. "Nyt voin nähdä sammakon", sanoi hän.
"Minkä sammakon?" sanoi Heim ja laskeusi polvilleen.
"Tuolla on harmaa sammakko hetteessä. Nähkääs… tuolla pohjalla! Se kyyköttää sammaleella."
"Toden totta", sanoi Heim. "En ole ikipäivinäni vielä nähnyt harmaata sammakkoa ennen. Menes ottamaan se ylös."
Poika nauroi. "Luulen", sanoi hän, "että se on kuollut, ja valjeentunut vaan."
"Mitä sanot?" sanoi Heim. "Valjeentunut, kuollut sammakko? Ikipäivinäni en ole semmoista kuullut…" Hän katsahti taaskin epäluuloisesti poikaan: "Tuhmin et sinä kumminkaan ole koulussa", sanoi hän.