Heim Heiderieter katseli ällistyneen näköisenä vuoroin hiekkatilkkuun vuoroin poikaan, joka juosta livisti kankaan ylitse. "Kummallista", sanoi hän, "kuinka minä aina saan kokea ihmeellistä. Oikein ei ollut tuon pojankaan laita."
Hän palasi taaskin laaksonpainanteeseen ja heittäysi pitkälleen tuon pienen kirkkaan lammen viereen pitkälle, harmaalle ruohikolle.
Silloin kuuli hän askeleita alhaaltakäsin ja näki lähestyvän sieltä alhaalta miehen parhaissa voimissaan, noin neljäkymmenvuotiaan, jonka parta ja hiukset olivat kuin niitettäväksi kypsynyt elonolki, ja jonka kasvot olivat pitkät ja soukat ja silmät omituisen syvät ja todet. Puolittain näytti hän oppineelta, puolittain talonpojalta.
Hän tunsi Jörn Uhlin ja hypähti ylös.
Kun he olivat vahvasti ravistelleet toistensa käsiä, heittäysivät he ruohikolle niin että hete jäi välilleen ja rupesivat juttelemaan tuttavistaan. He eivät olleet kahteen vuoteen tavanneet toisiaan.
"Wietenhän on kuollut", sanoi Jörn. "Tunsithan vanhuksen."
"Oh, ett'en häntä olisi tuntenut! Tiedätkö sinä, kuinka he elelivät siellä Aulangolla? Thiess istui pöydän ja takan välillä ja tutki Itä-Aasian poliittista asemaa, piti jalkojaan uuninmuuria vastaan, aina ylempänä ja ylempänä ja puheli siitä, mitä oli lukenut. Ja siinä ohessa ei mies niinä kymmenenä vuotena, jotka Elsbe taas on ollut kotona, ole liikkunut kauempana Aulangolta kuin joskus kylällä. Wieten istui takan ääressä ja kutoskeli ja parsiskeli sukkia, kuten ennen muinoin Uhlilla, kun hän istui sinun ja Fiete Kreyn kanssa."
"Mistä sinä kaiken tuon tiedät?" kysyi Jörn Uhl.
"Luuletko sinä, ett'en ole käynyt Wieten Penniä tapaamassa. Wietenissä piili kokonainen kirjava maailma, Jörn. Mitä viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa on tapahtunut tässä pienessä kolmikulmassa, jonka muodostaa tämä hiljainen lampi tässä ja vanha kaupunki tuolla ja Schenefeldin kirkontorni — ja siinä on ennättänyt tapahtua monellaista — sen tiesi hän ja se oli elävänä ja selvänä hänen edessään. Ja se liikutti meitä, Jörn, se merkitsee meille enemmän kuin koko Mandshuria. Hän oli hyvin itseensä sulkeunut, Jörn. Hänen oli täytynyt rakentaa kirjavan maailmansa ympärille korkea muuri, koska tuhmat ihmiset nauroivat, kun he saivat nähdä sinne sisään. Samasta syystä juuri on moni vakava ja syvämielinen ihminen vaitelias, Jörn. Mutta minulle, Jörn, minulle aukaisi hän toisinaan ovet sinne ja näytti minulle koko talon. Tiedäthän sinä, Jörn: tuommoisen kunnollisen vanhanaikuisen talonpoikaistalon, jossa on hiukan matalaa ja pimeäkulmaista, mutta lujaa ja hurskaanvakaata… Mitä tuumit Elsbestä, Jörn?"
"Sano sinä tuumasi!"