"Minä luulin, että hänestä olisi tullut Fiete Kreyn vaimo. Ja kosinut onkin Fiete häntä, mutta hän ei ole suostunut. Tiedätkö sinä, mitä hän sanoi?"
"Oletko puhunut hänen kanssaan siitä?"
"Olen; miks'en olisi? Mehän ollaan vanhoja ystävyksiä? 'Katsos Heim', sanoi hän, 'hän on Krey; ja Kreijit nyt eivät ole kaikkein luotettavimpaa väkeä. Enkä minäkään häntä tarvitse: minulla on kylliksi emännöimistä ja äitinä olemista'… Hän on Aulangon hallitsijatar, Jörn, ja hoitaa taloutta paremmin kuin Thiess konsanaan; varsinkin ylpeilee hän kuudesta tai seitsemästä hyvästä lypsylehmästään. Thiessin täytyy totella häntä, ja totteleekin mielellään. Mandshuriasta saa hän puhua vapaasti, hänellekin; se on semmoinen erikoiskarsina, johonka hän ei kajoo. Mutta jos Thiess muuten tahtoo lausua ajatuksiaan ihmisistä, Jumalasta ja maailmasta, silloin odottaa hän, kunnes minä tulen, ja sitte menemme ulos. Kesäisin istumme me vallilla aulangon reunalla, talvisin menemme navettaan… On vahinko, Jörn, ettei Elsbe mene naimisiin; hän olisi yksi niitä naisia, jotka eivät salli miehensä eikä lastensa paleltua."
Jörn Uhl katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena. "Hän on tyytyväinen", sanoi hän, "ja Fiete Krey myöskin. Mitä hän uneksi nuorena poikana, se on mennyt täytäntöön. Nyt hän omistaa Uhlin ja saa sieltä katsella tien ylitse matalaa pientä isän majaansa. Hänellä on velkataakkaa ihan tarpeiksi, melkein yhtä paljon kuin minulla silloin muinoin, mutta hän selviää niistä helpommalla, ratatyö on vahvasti auttanut häntä. Hänen kauppansa kaikella, mitä ihmiset sattuvat tarvitsemaan, kuten rakennusaineilla ja aidaspuilla, kivihiilellä ja hiekalla, menestyy hyvin. Säälittää minua entinen siisti soma pihani; nyt se näyttää jotenkin sekaiselta ja kirjavalta, ja olen iloinen, ettei vanha talonripi enää seiso pystyssä. Sunnuntaisin tekee hän välistä matkan Aulangolle, juo siellä kahvia ja jutustelee Elsben ja Thiess-ukon kanssa. Luulenpa, että semmoisikseen asiat jäävät. He vanhenevat siinä, eivätkä huomaakkaan ajan kulumista; ja lopuksi väistyvät he pois."
"Sinä olet saanut kokea paljon, Jörn. Haluaisinpa tietää, mitä itse elämästäsi ajattelet."
"Tuumitko kirjoittaa elämäkertani, Heim? Ei ole luullakseni se sopiva aines."
"Sinun elämäsi, Jörn Uhl, ei ole mikään vähäpätöinen ihmiselämä. Sinulla oli hiljainen ja kirjavilla kuvilla koristettu nuoruus. Kasvoit yksin, ja yksiksesi, ilman kenenkään apua, olet uljaasti taistellut elämänarvoituksen kanssa, ja vaikka oletkin voinut neuvoa ainoastaan harvoja, niin vaivasi eivät kuitenkaan ole kestetyt suotta. Olet lähtenyt taisteluun tämän maan puolesta, joka on tässä tämän lähteensilmän ympärillä; olet tullut karaistuksi sekä tulessa että kylmässä ja olet edistynyt tärkeimmässä: olet oppinut antamaan arvoa kaikelle ansion mukaan. Olet saanut tuntea tulista naisen lempeä, ja olet sillä saanut lähinnä parhaan lahjan, jonka elämä voi ihmiselle antaa. Olet laskenut hautaan Lena Tarnin, olet isäsi ja veljesi, ja olet niinä hetkinä saanut katsoa ihmiselämän kärsimystä silmästä silmään ja olet siitä oppinut nöyräksi. Olet saanut kamppailla kovan vastahakoisen kohtalon kanssa, etkä ole sortunut sen alle, vaan olet kamppaillut itsellesi voiton siitä, vaikka kestikin kauan, ennenkuin sait apua. Olet hampaat yhteenpurtuina ja rohkein mielin taistellut tietoja itsellesi, olet tehnyt sen siinä ijässä, jossa useat jo ajattelevat ruveta nauttimaan tietojensa korkoja. Ja vaikka rakenteleminen, kaivaminen ja mittaaminen nyt jo monta vuotta on ollut työsi ja ilosi, et ole sittekään jäähmettynyt yksipuoliseesi, sinulta riittää huomiota vielä siihenkin maahan, joka on mittaketjujesi ulkopuolella, riittääpä vielä niihin kirjoihinkin, joita kirjoittaa ystäväsi, jonka nimi on Heim Heiderieter. Mistä pitäisi sitte kirjoittaa, jollei tuommoinen vilpitön ja hartaansyvä elämä ole kerrottavan arvoinen?"
Jörn Uhl katsahti ystävällisiin ajatuksiin vaipuneena häneen: "Puhut kauniisti siitä", sanoi hän. "Ja jos puhuisin kauemmin kanssasi, voisit ehkä saada paljokin järjestykseen minussa, joka nyt uumottaa ainoastaan sekavana tunteena. Minusta on aina tuntuva, kuin olisi elämässäni jotain särjettyä."
"Tiedän tuon", sanoi Heim, ja kurotti kätensä Kultahetteen ylitse hänelle. "Katsos nyt, sinä ajattelet, että jos olisit saanut nauttia äitisi hyvää ja viisasta huolenpitoa, ja olisit saanut tasaisesti ja mukavasti liukua luonnontieteihisi, että sitte olisi elämäsi solunut paljoa puhtaampana, nyt siinä on, kuten aivan oikein sanot, murros. Sinulla on tunne, ikäänkuin olisit joskus, monta vuotta sitte, joutunut väärälle uralle ja kuin kulkisit vieläkin sitä syrjätietäsi ja näkisit ikäänkuin kaukaa sen oikean tien, jota sinun olisi pitänyt saada vaeltaa. Mutta sanon sinulle, Jörn, voit kysyä keneltä vakaalta ihmiseltä tahansa, jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, joka ei soinnu. Ja tiedätkö, miksikä ei? Jos se sointuisi hyvin, kuuluisi se ohuelta, Jörn; ja jos kävisi meidän niin, kuin äitimme meille soisivat, niin sileätä olisi kyllä elämämme tie, mutta matalaa myöskin. Kaikkien meidän täytyy kahlata hiekkatietä, Jörn, ennenkuin elämämme saa täyteläisyyttä ja syvyyttä."
"Niin", sanoi Jörn. "Luottaa vaan, kas siinä piilee koko autuus."