Mutta sitten nostaa joku Kreijiläisistä melun. Joku heistä alkaa "naapur'kullalleen" puhua "suunsa puhtaaksi" ja pian ne ovat siinä kaikki muutkin Kreijit, ja suuta soittaen ja kielet ketterinä siinä nyt pengotaan ja pöyhötellään Uhlien elot ja olot, niinkuin seimessä härkä turvallaan tuiskuttelee eteen pantuja olkia puoleen ja toiseen. Kaikkinainen närä ja naru Uhleja vastaan, mitä vuoden pitkään on hampaankoloon kasaantunut — eikä se kasa niin kovin pieni olekaan, — se kaivetaan nyt esille. Karkeita siinä tulee sanoja, tulee hienompiakin; vuoroin puhutaan ylimalkaan, vuoroin takerrutaan yksityiseen seikkaan. Jok'ainoa Uhl saa nyt kuulla, mitä hän vuoden kuluessa on pahaa tehnyt. Yhdelle sanotaan, että hänellä on emäntä sellainen kitupiikki, että yhdestä ainoasta luudasta tai kaislamatosta tinkii nalkuttaa parisen tuntia. Toiselle näytetään toteen, ett'ei hän koko vuonna ole tehnyt yhtään järkevää kauppaa, ei kotonaan, eikä markkinoilla; kolmannelle johdetaan mieleen vanhoja, hassuja juttuja, niin että toinen on punainen kuin kukko. Ja vihdoin julistetaan kuolema ja kadotus koko Uhlien roskajoukolle.
— Ei teille tiloillanne ikinä kunnian kukko laula. Viinaan teiltä menee maat ja mannut, ja keppi kouraan joka miehelle, niin totta kuin me ollaan Kreijiläisiä.
Silloin Uhlit kavahtavat pystyyn, ja ylös ne pyrähtävät Kreijitkin. Fritz Rapp on jo hyvissä ajoin korjannut lasit ja punssimaljat turvalliseen paikkaan ja katselee perältä lystiksensä tätä mellastusta.
Mutta mitäpäs tuosta? Huomenna iltapuoleen on Kreijeillä taas tämä edessään: minnes minä saan menemään nää luudat ja vispilät ja suat? Ja se, joka juhlayönä oli paljonkin suutaan piessyt, se seisoo nyt jälleen vallan vakavin kasvoin Uhlien avaroissa väliköissä, kiltisti tarjoillen tavaroitaan kaupaksi. Kyllähän hänelle ensi alussa muristaan ja nuristaan, mutta toisen kerran hän tulee taas. Ja vähitellen haihtuu ja hälvenee koko närä. Yksi ja toinen vaan karttaa kokonaisen vuoden sitä tai tätä taloa, sillä ylen lujasti oli sen isäntä lyönyt nyrkkinsä pöytään ja vannonut ja vakuuttanut: "Jos vaan se mies meidän taloon tulee, niin linnanhautaan minä hänet heitän koirineen päivineen!"
NELJÄS LUKU.
Wieten Penn huusi kovaa pihan poikki: "Lapset pyrkivät taas Thiess
Thiessenin luokse."
Klaus Uhl istui rattaillaan, kaupunkiin lähdössä, niinkuin hänellä oli tapana aina iltapuoleen. Hän nauroi ja sanoi: "Menkööt, minne haluttaa! Jos heidän on hauskempi huiskia raukassa rämeessä kuin viljavalla marskilla, niin mitäs heitä estelee, Wieten!"
— Vuottakaa edes sen verran, että laitan teille voileipiä!
Lapset polkivat jalkaa, polkivat toista. Semmoinen oli heillä kiire.
Tuli tuosta Wieten leipineen.