— Fiete! — sanoi hän, — tulepas tänne.
Fiete astui hänen luokseen. Wieten nosti nyrkkinsä pystyyn ja sanoi hiljemmin: "Muista sinä, ettes puhu pötyä lapsille." — Sitten hän pisti voileivät Jörnin taskuun. — "Sinä olet älykkäin näistä. Kun tulette perille, niin sano Thiessille heti, että älköön hän ruvetko hulluttelemaan siellä teidän kanssanne ja lähettäköön teidät taas hyvissä ajoin kotimatkalle."
— Jaha! — sanoi Fiete. — Ja nyt sitä viimeinkin lähdettiin.
Hän pisti kaksi sormea suuhunsa ja päästi kimeän vihellyksen, merkiksi molemmille tytöille, jotka jo astuivat Ringelshörnin rinnettä ylös. Toinen tytöistä kääntyi taaksensa ja viittasi kädellään, ja se oli Elsbe Uhl. Mutta toinen kapusi tyyneesti edelleen, pitäen huolta, ett'ei leninki likaantuisi, ja se oli Lisbet Junker.
Hän kävi koulua muitten lasten kanssa, mutta hän pysyttelihe aina vähän erillään ja puhui yläsaksaa. Fiete Krey ei ollut mielissään siitä, että hän oli tullut mukaan. "Hän on niin olevinaan", sanoi Fiete. "Jos minulta pääsee joskus karkeanpuolinen sana, niin heti hän vinkumaan: 'Ah, Fiete! Mitenkäs sinä nyt tuolla tavalla!' Hän pelkää aina, ett'ei vaan kädet likaantuis tai tukka takkuloittuis."
Mutta Jörn piti Lisbetistä ja tahtoi häntä otettavaksi mukaan. Lisbet oli nuorempi Elsbeä ja joutui myötäänsä hätään ja pulaan. Ja silloin hän aina korkealla, kimeällä äänellä pyysi Jörniä avuksensa: "Jörn, tule auttamaan!" Siinäpä se pääsyy lienee ollutkin, miksikä Jörn hänestä piti.
— Kas niin, — sanoi Elsbe, kun pojat olivat saapuneet nummelle. —
Nyt lähtään. Minnepäin, Fiete?
— Nenänvartta myöten vaan, — vastasi Fiete Krey. — Mennään tuota puuta kohti. Ja hän osoitti erästä puuta aivan kaukana taivaanrannassa.
Sitä eivät lapset osaa käsittää — ja siinä se Fiete Kreyn suuri kunnia, — että vaikka sitä lähdetään noin umpimähkään vaan, ensin tietöntä nummea myöten, sitten metsän halki, jossa juuri sen merkkipuun kohdalle tullaan, niin aina sitä osataan Thiess Thiessenin luokse, joka asuu jossain siellä metsän takana rämeikössä.
Ett'ei tässä vaan tie veis ihmissyöjäin kynsiin! Tahi kunhan ei vaan jouduttais ryövärien luolaan; niitähän vielä piileksii siellä metsän pohjois-osassa!… Fiete Krey se kaupparetkillään kahdestikin sattui sellaiseen luolaan, ja kerran oli oikein itse se musta Marketta seissut luolan suulla. Hän oli huomannut Fieten ja vetänyt ilmaan semmoisen merkin, joka ihan vissiin olisi hänet lumonnut ihan siihen paikkaan, mutta kaikeksi onneksi tiesi Fiete Krey sen taikasanan, ja niin hän, väisti vaaran. Kolmasti se pitää sanoa, virkkoi hän, ja kolmasti hän sen sanoikin. Se oli järeä sana se.