— Mutta Fiete! — huusi Lisbet. — Kuinka sinä tuolla lailla!
Fiete huitaisi kädellään. "Siitä se muija ihan vimmastui ja alkoi viskoa minua kivillä. Tulkaas tuonne noin! Siellä ne kivet ovat vielä tänäkin päivänä."
Lisbet ei tahtonut tulla mukaan.
— Tulkaa pois! — puhui Fiete Krey. — Tulkaa huoleti.
Silmät seljällään he astuivat hänen perässään, Lisbet perimmäisenä.
— En minä tätä kauemmas lähde, — sanoi hän. Jörn palasi hänen luoksensa ja veti häntä kädestä mukanaan. "Niinhän sinä, tyllityttö, piipität, kuin mikä lintu."
— Min'en huoli sinusta enää ensinkään, — sanoi tyttö. — Minä käännyn kotia.
— Me tullaan kohta takaisin, — virkkoi toinen. — Seiso sinä sill'aikaa tässä.
Lisbet istahti hietavallille. Muut menivät kauemmas ja näkivät todellakin puoleksi nummiruohon peitossa kasan kiviä, jotka olivat päivänpaisteessa ja tuulessa ja sateessa vaalenneet.
— Poika! — sanoi Jörn. — Oli maar kouraa sillä muijalla, joka noita kiviä viskeli!