— Koura kuin kaukalo, — virkkoi Fiete Krey noin ohimennen.
Äkkiä huhahtaa tuulenpuuska metsästä päin.
— Joutukaa! — huutaa Fiete, ja lapset lähtevät juosta kirpaisemaan nummen yli ja palajavat läähättäen hiekkavallin luokse, jossa Lisbet Junker seisoo hädissään, valmiina lähtemään karkuun. He nauravat kaikki Lisbetiä ja istahtavat vallille hekin.
— Niin, mitä sitten siitä vanhasta Marketasta? — kysäisi Elsbe.
— Jaa, niin! — puhui Fiete — Tässä kerran — on siitä jo parikin vuotta — olin harjoja ja pyykkipihtejä kaupan Kudenissa ja Bokhaltissa, ja ilta alkoi jo hämärtää, kun tulin kotiapäin. Hiiviskelin siinä sitten hiljaa kuusikon reunaa. Metsään min'en mennyt, sillä puitten välissä oli pilkkoisen pimeä, ja noin ne vaan huojuu siellä puitten välissä, pitkät ja kuikelot kuin korennot ja niin verkalleen kuin pappi, alttarille mennessään. Ja niin minä sitten tulin sille suurelle hiekkahaudalle, tiedättehän, siellä lähellä Grossenradea, sinne, missä se kirkherra seisoo…
— Mikä kumman kirkherra? — kysyi Elsbe.
— No… Pitääkös se nyt ensin kertoa? Ennätätte te kuulla sen toisenkin kerran… No niin: Kudenin kirkherran piti kerran mennä ehtoollista antamaan eräälle sairaalle Grossenradessa. Hiekkahaudalle tullessaan, hän äkkiä katsahtaa taaksensa tuolla lailla noin. Sieltähän näkee kauas hamaan Hampuriin. Sieltä minäkin kerran selvällä säällä näin, paljoko kello oli Hampurin kirkontornissa. No niin, kirkherra katsahtaa taaksensa, ja — arvatkaas, mitä hän näkee? Hänen talonsa palaa! Ihan ilmitulessa! Ja siell' on hänellä kotona kirjoja sellaisia, joita ei muualta saa ostaa mistään koko maailmassa. On näet sellaisia kirjoja, joihin on kirjoitettu salaiset konstit, miten päästä hirmuisen viisaaksi ja rikkaaksi, ja sellaisia oli kirkherralla. Ja siinä hän nyt seisoi. Lähteäkö takaisin kirjoja pelastamaan vai mennäkö sairaalle ehtoollista antamaan? Sepä se! Kovin ovat kirjat hänelle kalliita, ja niinpä hän kääntyy kuin kääntyykin takaisin ja pelastaa ne, ja sairas kuolee ilman ehtoollista. Sen koommin ei kirkherra enää unta silmäänsä saa, ja pian hän kuoleekin ja joutuu helvettiin. Mutta piru ei hänestä huoli, vaan asettaa hänet tuohon suureen hiekkakuoppaan.
— No, äläs huoli! — jatkoi Fiete Krey. — Siitä minä astua laahustan ihan sen haudan ohitse. Ja hirvitti niin. Ensinnäkin vaakkui kuusen latvasta varis: "Marks! Marks!" Min'en ollut tietääksenikään. Sitten huusi ukuli, niitä pieniä semmoisia, koivun oksalta, ja huusi lujaa: "Hyh! hyh!" Mutta minä aattelin: "Ei vaan sitä tähän jäädä." Ja sitten istui kissa säleaidan veräjällä ja naukui: "Nau! nau!" Mutta minä aattelin: "Ann' tulla vaan!" Ja siinä se kirkherra justiin seisookin, siinä hiekkahaudan partaalla. Siinä hän seisoo ja maata tarpoo. Vasemmalle jalalleen kun astuu, niin Kudeniin katsoo; oikealle kun käy, niin katsoo Radeen.
Fiete Krey vilkaisi kuulijoihinsa, vuorotellen jokaiseen.
— Siitä vanhasta akastahan sinun piti kertoa.