— Jääköön toiseksi kertaa, — vastasi Fiete. — Nyt meidän pitää totta tosiaankin lähteä eteenpäin, muutoin tullaan liian myöhään Aulankoon. Mistähän kohti me oikein metsään mennään? Ja metsän kautta meidän on mentävä! Mistähän sitä oikein…?
Ja nyt kävi kuin aina ennenkin. Nyt, kun piti mennä metsän sisään, oli hänen onnistunut saada saatettavansa niin pitkälle, että tytöillä oli täysi tuska ja hätä, eikä ollut Jörnkään ihan tyyni. Taajassa ryhmässä nyt astuttiin metsää myöten. Fiete Krey vilhui vaanivin silmin oikealleen ja vasemmalleen metsän pimentoon, ikäänkuin sieltä joka hetki olisi pahoja peikkoja tulossa. Elsbe oli tarttunut häntä käsivarteen ja katsoi hädissään häneen. Lisbet Junker kulki niin lähellä Elsbeä ja Fiete Kreytä ja vilkuili niin kiivaasti joka taholle, että myötäänsä astui toisten kantapäille. Perimmäisenä kulki Jörn Uhl. Hän pyrki ylimalkaan pitämään Fiete Kreyn juttuja pelkkinä taruina tai ainakin hyvin liioiteltuina, mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa, hän kun tiesi olevansa päätään lyhempi häntä kokemuksessa ja sanatulvassakin. Halveksimisensa hän kumminkin tahtoi lausua julki ja virkkoi senvuoksi Lisbetille: "Käy sinä edeltä. Minä astun täällä takanapäin." Mutta usein hän äkkiä kääntyi ympärinsä, sillä takaapäin kuului selvään askelia.
Vihdoin alkoi metsätön ala kuultaa puitten välitse. — Juoksujalkaa nyt! — huusi Fiete. Ja he juoksivat, minkä jaksoivat, puitten välitse ja saapuivat vihdoin tielle. Alhaalla näkyi Aulanko rämeikössä, ja silloin he huusivat ja huhusivat, viuhtoen lakeillaan ja nenäliinoillaan.
Maavalli kulkee kierrellen kuin mikä kookas käärme peltojen välitse rämeikköön. Paha on kulkea sitä myöten: tiheässä kasvaa siinä kanervaa, saraheinää ja vaapukkapensaita. Mutta siksi juuri he kulkevat sitä myöten alas rämeikköön. Vihdoin, kun jo kovin hankalaksi käy siinä astuminen, he tekevät huiman hyppäyksen alas pensastoon, Lisbet Junker Jörn Uhlin avulla, ja lähtevät astumaan turvekasoja kohti, joita kohoaa leveitten, mustain mutahautain partaalla. Ja siellä loikoo Thiess Thiessen nurmella, turvekasan siimeksessä, lakki otsalla, pyssy vieressä.
Lapset hiipivät varpaillaan lähemmäs ja seisovat hänen ympärillään.
— Hän on lähtenyt meitä vastaan, — kuiskaa Elsbe. — Hän on sitten pannut pitkäkseen ja nukkunut. Semmoinen unikeko hän on ja tekee kaikki nurinpäin.
— Huudetaanpas kaikki yhtaikaa, — ehdottaa Jörn. — Kyllä maar mies säikähtää. Yht' aikaa… nyt! Hoo-oo-hei!
Niinkuin jänis makuusijaltaan, ei vainenkaan, kankeana ja suorana kuin sahapölkky ponnahtaa Thiess Thiessen maasta pystyyn.
— Mitä nyt? — huutaa hän.
— Thiess! — huutaa Elsbekin. — Älä tuolla lailla tuijota. Onkos tuo nyt laitaa?