Silloin Thiess sieppaa pyssynsä ja saa samalla puhelahjankin. — Minähän tässä läksin teitä vastaan, mutta annas, kun tässä ihan korvaani kiljaisee: "Thiess", sanoo, "eihän ne mitä vielä tule! Pistä pitkäkses", sanoo. — Miehen naismaiset kasvot loistavat, ja pienet, kirkkaat silmät vilkkuvat ja välkkyvät.

— Fiete poika! — sanoo hän. — Onpas lystiä, että te tulitte!

— Onko vene valmis, Thiess?

— Valmis kuin valettu, — sanoo toinen, — ja uhkea onkin astia… Minustahan piti oikeastaan tulla merimies, nähkääs, lapset! Mutta minut löi meritauti heti kuin olin noussut rantaäyräälle ja näin Elben. Läksin sitten Brunsbütteliin ja menin oppiin venemestarille Klausenille, sille, joka niitä aluksia rakentaa. Ja hyvin olis kaikki käynytkin, ja minulla olis nyt suuri veistämö, ja rikas mies minä olisin kanssa, mutta se peiakkaan unitauti! Älä naura, Fiete; tyhmä olet vielä, poika riepu. Minä ymmärrän vallan hyvin, mitä siinä prinsessa Ruususen sadussa kertoo: että ne oli maanneet sata vuotta yhtä kyytiä. Osaan minä sen viisunkin. Ja sitten tuli vielä sekin seikka, ett'en minä kasvanut ja varttunut vähitellen, vaan yhteen menoon minua lykkäsi hoikkana ja honkelona kuin pajupuuta: vyötäisiä, ei vatsaa, kunhan vaan pää pikemmin lakeen kumahtaisi. Hyvin kävi kaikki, niin kauan kuin taikaa tehtiin takuteltiin; pystyssä olin ja pirteänä pysyin kanssa. Mutta annas, kun oli ensimmäinen lankku lyöty! Silloin, Fiete, silloin oli kuin olis se lankku ihan minulle kimmurrellut ja sanonut näinikään, että: "Pistä pitkäkses, Thiess Thiessen!" No niin, eihän siitä sitten mitä tullut. Ei vainkaan tullut siihen aikaan, lapset. On minulla vielä tallella se Klausenin antama todistuskin. "Siihen katsoen, että kivulloinen unitauti" j.n.e. Ennenkuin minä pääsin tämän vanhan olkikaton alle, niin makasin kolmetoistakymmentä tuntia siellä aulangolla vaapukkapensaissa.

"Jonkun ajan perästä minä aattelin: jahkas lähden tästä latinakouluun, minulla kun mieli vaan paloi maailmaa näkemään. Arvelin näinikään: kun on oppinut mies, niin sille on maailma avoinna joka haaralle; kun tulet kouluun, niin opit latinaa, ja se on niin paljo kuin oppia uimaan. No kun kouluun, niin kouluun! Ei sentään suoraa päätä, vaan ensin eri läksyille kirkherra Friedelin luokse. Ja hyvin tuo kävikin. Kirkherra tiesi minun luontoni ja sovittikin tunnit noin kuuden ja kahdeksan väliin aamulla ja neljän ja kuuden väliin iltasella; siiloin minä näet olin pirteimmilläni. Osaan minä vieläkin monta latinalaista sanaa."

— Adsum! sanoi Fiete Krey. — Se on: "tääll' ollaan."

— Älä sinä yhtään virnaile, Fiete. Tarkoitat kai etten minä latinaa muuta osaakaan?… No niin, mutta sitten, kun kouluun tulin! Te ette tunteneet sitä vanhaa professoria Chalybäusta. Chalybäus on niin paljo kuin rautainen; huomaatkos, Fiete? Monta monituista kertaa hän sanoi meille: "Ei teiss' ole elämää ensinkään, teissä Dithmarschin pojissa." Mutta minusta, kuules Fiete, hän sanoi kerran: "Thiess Thiessenissä, siinä pojassa on elämää, mutta se on nukuksissa." No niin, lapset, sanalla sanoen: ei se luistanut: Tieteet muka… Niistä on maailmassa kovin nurinkurinen käsitys. Luulis, että niissähän se on semmoinen… mitenkä mä sanoisin… semmoinen tie, että sitä kun astuu, niin yhä enemmän selkenee. Se on ihan päinvastoin. Minun mielestäni se oli semmoinen umpisola, niinkuin nyt esimerkiksi ketunpesä. Sinne menee vongertaa kuin mäyrä, mutta ei tiedä, mistä pääsee pois ja pääseekö ensinkään. No niin… minä otin takapassit. "Vähemmällähän pääsee", sanoi kettu, kun jätti takakoipensa rautoihin ja kampuroi kolmella jalalla tiehensä. Paperi pistettiin minulle sieltäkin kouraan, ja tallella se on sekin. Mutta eipä siinä sanottavia seiso.

"Nyt sitä oltiin taas Aulangossa, ja siellä minä seisoskelin milloin kyökin-oven suussa, milloin sein'vieruksella päivännousun puolella ja rakentelin pitkiä matkasuunnitelmia. Maailmaan näet teki mieli. Mutta isä vainaa oli saanut kyllänsä niistä. Kauluksesta otti minua ja pisti varstan kouraani ja pani minut meidän vanhan päiväläisen, Klaus Suhmin, viereen, joka paraikaa oli puida paukuttamassa kauraa, sitä pitkää semmoista, jota oli kasvanut niillä rämesaroilla. Ja kun minä vielä myöhemmin taas kerran otin puheeksi ne matkat, niin nyrkkiä hän pui nenäni alla. Sinne meni ne silloiset reissut, ja näin se vaan on käynyt. Minä, joka kernaimmin olisin lähtenyt jalkapatikassa vaeltamaan Venäänmaan halki ja Kiinanmaan poikki Bangkokiin, minä en ole tätä Aulankoa kauemmas päässyt, enkä ole nähnyt edes Hampuriakaan, en edes Rendsburgiakaan. Kirjoillahan minä niitä matkoja olen sittemmin koettanut korvata, minkä verran on laatuun käynyt. Ostin Stielerin kartaston ja Gruben luonnekuvaukset ja Gerstäckerin romaanit ja kaikennäköisiä matkakertomuksia. Kaikki ne matkat, mitkä olin mielessäni suunnitellut, olen piirtänyt makuutupani kalkkiseinään. Olettehan te nähneet ne, lapset."

— Älä nyt enää juttele! — sanoi Elsbe. — Mieli tekee jo sinne ketunpesään.

— Jaa, niin vainenkin. Joutuun, lapset, joutuun! Täss'ei auta siekaileminen. Trinalla on ateria kaiketikin jo valmiina. Meillä on tänään silavakukkoa sianpäästä.