Thiess oli maavallissa löytänyt molemmat ketun pesän aukot, puoleksi nummen keltaisen hiekan peitossa.
— Ammupas sinne! — sanoi Elsbe.
— Mitäs siitä lähtis, lapsi
— Sama se, — virkkoi Elsbe, katsoen tuimasti häneen, — ammu vaan!
Valitettavasti täytyi Thiess Thiessenin tehdä, mitä vaan pikku Elsbe vaati. Kaksikymmentä ajastaikaa sitten hän oli tehnyt kaikki, mitä hänen sisarensa, Elsben äiti, suinkin oli tahtonut, ja nyt hän ei pieneltä sisarensa tyttäreltäkään hennonnut kieltää mitään. He seisoivat nyt siinä kaikki, epäilevin silmin katsoen keltahiekkaiseen pesän-aukkoon ja laukausta odotellen. Lisbet vetäysi hiukan taammas. Jörn, joka aina heti huomasi, mitä Lisbet milloinkin teki, kiusotteli häntä, otti häntä käsistä ja yritti vetämään häntä muitten luokse.
Silloin Elsbe, hänen aikomustaan torjuakseen, kietoi somalla, pyytävällä liikkeellä kätensä hänen kaulaansa ja piteli hänestä kiinni, liikahtamatta paikaltaankaan. Jörn ei tiennyt, miten olla, kun toinen tuolla tapaa häntä lähenteli. Hän otti neuvotonna hänestä kiinni ja katseli häntä.
Monasti ennen, lasten leikkiessä koulupihalla, oli Lisbet kiljaissut, kun pojat koulupihalla olivat käyneet häneen käsiksi, ja riuhtaissut itsensä irti. Tällä tavoin hän ei koskaan ollut ottanut Jörnistä kiinni.
— Aina kun Thiessin luona ollaan, olet sinä ihan toisellainen, — puhui Lisbet ja nyökäytti päätään. — Kotona sinä olet usein jörö ja vakava, mutta täällä sinä olet iloinen. Tänään minä pidän sinusta.
Kovin lujasti piteli häntä tyttö. Jörnin ei tässä tarvinnut panna läheskään kaikkea voimaansa liikkeelle, mutta ihmetteli hän sittenkin, mitenkä nuo hennot jäsenet ovat niin lujat, ja kävi ihan neuvottomaksi, kun toinen niin lähelle häntä tuli.
— Tästä puolin minä sanon sinua aina tyllitytöksi, — virkkoi Jörn, pidellen häntä hellävaraisesti.