— Mikäpäs sen siitä muuksi muutti! — oli Thiessin tapa vastata. — Yhdessä sitä on jo oltu viidettäkymmentä ajastaikaa, ja yhdessä vaan aina.
Lähestyen toisiansa he istuivat pyöreän pöydän ympärillä tuossa suuressa huoneessa, jonka seinillä oli kaakelikoristeita, ja jossa nämä samaiset ihmiset kaksikymmentä vuotta myöhemmin viettivät kerran niin surullisen iloista jouluaattoa.
— Lapset! — puhui Thiess Thiessen. — Astua nummen poikki ja sitten syödä Dithmarschin silavakukkoa, se on parasta maailmassa se.
Hän nyökäytti päätään heille ja pani ensimmäisen palasen Elsben lautaselle.
— Vai niin? — sanoi Elsbe. — Vai on se parasta maailmassa se! Opettaja Peters tietää sen asian paremmin kuin sinä. "Parasta maailmassa", sanoo hän, "se on rakkaus." Ja sitä minäkin.
Thiessiltä jäi kahveli puolitiessä ilmaan. Hän avasi pienet silmänsä, ja silmäkulmat ne katosivat otsatukan alle. Hän ajatteli: Juuri noin se sanoi, sun äitisikin. Ei ollut tyttö kuin kahdentoista vanha, niin jo haasteli rakkaudesta. Kovin kävi hänelle rakkaus kalliiksi…
— Rakkausko? — virkkoi hän. — Kehenkä?
Ei suinkaan Elsbellä ollut mitään määrättyä tarkoitusta, niin sanoessaan, mutta, ketterä kuin oli, hän vastasi nyt: "Rakkaus Jumalaan."
Nyt oli Thiess Thiessen aseetonna.
— Niin, niin, — puheli hän, päätään heilutellen. — Jos tällä tapaa rupeat puhumaan, niin pian sulta lappamiset loppuu. Rakkaus Jumalaan? Mitäs se sinun mielestäsi on? Jospa hän istuisi tässä sun rinnallasi!…