— Mitäkö on? — vastasi Elsbe. — Meidän pitää rakastaman kaikkea sitä kuin hyvä on. Sitä se on.
— Tämä sianpää on hyvää, Elsbe, — virkkoi toinen. — Siitä ollaan yhtä mieltä sun kanssas. — Hänen silmänsä välähtelivät kuin pienet, puhtaat, kirkkaat akkunat aamuauringon paisteessa.
— Jörn! — sanoi hän sitten, — sanopas, mitä sinä aattelet tästä. Fiete Krey ei puhu mitään, sillä hän ei välitä muusta kuin sianpäistä ja luudista ja vanhoista akoista, jotka viskelevät kiviä. Mutta sinä, Jörn, sinä olet haaveilija. Haaveilija sinä olet, Jörn; ja vaikkes sitä oiskaan siinä määrin kuin indialaiset fakiirit, jotka nurkassa istua kykkivät ja sinnes vatsaansa katselevat, kunnes heille ilmestyy mitä hassuimpia näkyjä. Puhu, Jörn!
— Paras maailmassa on työ, — sanoi Jörn, — tiedätkös sen?
Thiess laski kahvelin pöydälle ja loi silmänsä murheellisena maahan.
— Jürgen Uhl! — lausui hän. — Olen minä valmis kuulemaan jos mitä, mutta en ois moista odottanut. Vai työ?… Mitäs lukee raamatussa, toisella lehdellä, silloin kuin heidät oli paratiisista ajettu pois? Kuinka kuuluu se sana, joka noitten ihmisparkain jälkeen iskee, iskee kuin raesade? Otsas hiessä pitää sinun leipääs syömän! Onko se siunausta, Jörn, vai kiroustako se on? Vai työ, Jörn? Työ on kirousta, Jörn. Ja se on sinun mielestäsi se paras maailmassa! En ole elämäpäivinäni mitään niin hartaasti halunnut kuin että olisin syntynyt Pesandin saarilla tai Suruacissa Molukkien meressä, siellä, missä työ on suorastaan kiellettyä. Kiellettyä, Jörn, koskapa siellä kasvaa liian paljo bananeja! Ja minä kiitän joka päivä Jumalaa siitä, että minulla on Aulanko, ja että minä siis olen jossain määrin sen kirouksen ulkopuolella. Heinäaikana vaan ja silloin kuin turpeita kuivataan, silloin olen mukana minäkin. Ja sinä sanot: työ on parasta maailmassa.
Silloin vaikenivat kaikki, hän kun tuolla tapaa rupesi raamatulla huiskimaan.
Mutta nyt yltyi Thiess Thiessen liian rohkeaksi ja hyppäsi lujalta pohjalta hyllyvään maahan.
— Lapset, — sanoi hän — minä luen, niin kauan kuin ajatukset vielä koossa pysyvät, "Itzehoen Sanomia." Tiedättekös, mitä uutisia minä niin hartaasti odottelen, joka kerta kuin Peter Siemsen tulee tuolta kolkan takaa, tempaisee oven auki ja huutaa: "Itzehoen Sanomia"? Sitä, että työ olis vähennyt. Että työ olis kokonaan lakannut olemasta! Että me kaikki olisimme kirouksen alta kirvonneet. Ni-in!
— Vai niin vainen! — sanoi Jörn ja laski nyrkkinsä pöytään. —
Tästäpä soluu soma juttu. Ann' tulla vaan!