— Mitä kaikkea ne ovat jo keksineetkään! Ja jok'ainoa keksintö on vähentänyt työtä. Kehruukone. Yhä minä vieläkin näen, mitenkä äiti vainaa koko pitkoisen talvisen päivän istui rukin ääressä. Entäs puimakone! Sen minä sanon, että maahan me lyötiin puimatanner, minä ja Klaus Suhm. Ja jos sanon, että Klaus Suhm on eläissään hakannut maahan kaksikymmentä savitannerta, niin se on vähä. Ja nyt tuli kone; ei kuin päivä vaan, niin on viljat puitu ja jyvät viskattu! Entäs ne rautatiet! Entäs ne lennättimet! Ennen vanhaan sitä vonguttiin: "Missähän ne minun rasvanahkaiseni, Liisa? Panes hevonen valjaisin Risto!" Ja sen minä nyt teille sanon: Työ vähenee maailmassa. Klaus Suhm se ennen vanhaan nousi talvis-aikana kello kaksi ja kolmelta jo koputti minun akkunaani! Mutta nyt? Ihme kuitenkin, ihme ja kumma, ett'ei se työ vielä paljoa suuremmissa paloissa ole vähennyt eikä jo kokonaan jäänyt sukupuuttoon.

— Entäs sitten? — kysäisi Jörn ja kumartui pöydän yli. — Annas, että työtä olisi vähemmän? Mitäs sinä joutessasi tekisit?

— Kukin tekis, niinkuin tykkäis, — vastasi Thiess Thiessen. —
Minusta olis lystiä pitkä uni turvekasan kupeella.

— Vai olis! — sanoi Jörn. — Ja toisista… toisista — hän pyrki hiukan takertumaan sanoihinsa, — toisista olis kai lystiä vetelehtää päiväkaudet kapakassa. — Poika puisteli valkeata päätänsä. — Etkä sinä yleensä näistä asioista ymmärrä yhtään. Luuletko sinä, että Adam ja Eva ennen syntiinlankeemusta istuivat ristissä käsin? "Edenissä he paratiisia viljelivät", niin siinä lukee, ja leikkivät keskenänsä. Mekin tekisimme työtä ja hauskoja leikkejä löisimme, eikös niin Lisbet? Mutta monet ihmiset ovat häijyjä ja kehnoja. Ja siksi meidän kaikkien täytyy käydä koulua ja sitten mennä työhön, kun suureksi kasvetaan. Ja sinä, parasta on kun menet muuttamaan ruskean ruunan liekaa. Eihän sillä, tuolla kuusien juurella, ole enää mitään purtavaa.

Pikku Lisbet ei ymmärtänyt kaikesta tuosta mitään. Keskustelun aikana hän oli yhtä mittaa sormellaan tökkinyt Jörniä hartioihin. "Katsokaas hänen silmiänsä", puheli hän. "Niin ne istuu kuin ketut pesänsä suulla, vaanimassa, ja tukka on hänellä pystyssä kuin mitkä siilin piikit." Ja hän hypähti nopeasti takaa päin hänen luokseen ja pani päänsä hänen päänsä viereen. Yhtä vaalea oli heillä kummallakin tukka.

— Kas niin! — sanoi Elsbe. — Olkaa nyt jo vaiti! En minä välitä teidän pakinoistanne.

Thiess nyökäytti päätään verkalleen ja virkkoi Fiete Kreylle:

— Minun tekee aina hyvää, kun te tulette. On, niinkuin kuka kylkeen sysäis. Käydäänpäs sentään tuo ruuna tuolta vähän alemmas. Mutta tulkaa ensin katsomaan, missä kaikissa paikoin minä taas näinä viime viikkoina olen reissaillut.

Lapset menivät hänen perässään hänen makuutupaansa. Se oli iso, autionko huone, seinät valkoisiksi rapatut Huonekaluja ei siinä ollut kuin Thiess Thiessenin vuode, vaatearkku ja kaksi tuolia. Seiniin oli katon rajaa myöten järeillä sinikynä-viivoilla piirrettynä viisi maan-osaa ja molemmat pallopuoliskot. Kirjoja oli kasottain tuoleilla. Täällä se Thiess Thiessen suoritteli laajoja matkojansa ja koetteli kylliksensä vaellella vierailla mailla. Lyhyessä esitelmässä hän selitti nyt, kuinka hän tällä viikolla on Livingstonen kanssa Keski-Afrikassa samoillut ja monasti yönuotion ääressä istunut, syöden pelkkää kuivattua vuohenlihaa ja niukalti sitäkin. Hän otti kirjan ja luki heille matkan jännittävimmän kohdan, sen, jolloin tuo englantilainen lähetyssaarnaaja ja tutkija solmii rauhanliitot sen hirmuisen ja villin neekerikuninkaan kanssa. Kädet koholla hän heille luki, juhlallisella äänellä.

Mutta eihän siitä mitä lähtenyt. Elsben tarkkaavaisuus oli jälleen tiessään.