Kahdella varovalla sysäyksellä pääsi Thiess rannasta vesille. Hän laski airon hiljakseen eteensä ja kurottautui tulitikkuja ottamaan. Alus alkoi huojuskella, ikäänkuin olisi mielinyt asettua toisin puolin. Thiess koetti raapaista tulitikkua kanteen, mutta se ei syttynyt. Silloin hän kohotti toista jalkaansa, saadakseen tuon uinailevan tulen heräjämään henkiin siitä tavallisesta, asianmukaisesta kohdasta. Kaukalo heilahti. Tuli leimahti. Tykin sankkiin nyt palava tikku! Kaukalo heilahti.
— Lapset! Näin se kävi huhtikuun 5:nä Eckernfördessä.
Hän yritti siirtyä hiukan syrjemmäs, se kun näytti olevan kovin tarpeellista. Peiakas! Vielä kerran! Thiess ei pääse paikaltaan; mies on tervassa kiinni. Kesken peiakkaita keikahtaa vene alassuin, ja Thiess Thiessen keikahtaa alassuin kanssa.
Jörn Uhl seisoi polviaan myöten vedessä. Fiete Krey virkkoi: "Vielähän se pulputtaa." Elsbe sanoi: "Kova lykky kuitenkin!" Lisbet juoksi itkien tiehensä. Syntyi syvä hiljaisuus. Rämeikkö ja ihmiset pidättivät henkeänsä.
Äkkiä alkoi vesi kiehua ja porahdella. Pyöreitä aaltoja levisi veden pinnalle. Näkyviin tuli jotain limaista, mustaa, niinkuin suuren mustan kalan selkä. Nelin kontin se kömpii maihin ja sylkee ja ulisee ja nieleksii ja pärskyy.
Thiess repäisi silmänsä selkoseljälleen. Hän puistelihe ja polki maata ja riisui takin ja saappaat. Hämmästyneenä ja säikäyksissään seisovat lapset hänen ympärillään. Fiete Krey vierittelihe maassa ja oikein huusi. Lisbet oli juuri pysähtynyt, mutta kääntyi jälleen ja juoksi kauemmas.
— No niin! — virkkoi Thiess ja sylkäisi. — Tällaista sitä sattuu kaikkein parhaimmillekin laivoille: luonnollinen kantraus, jossa koko laivaväki ihmeellisellä tavalla pelastetuksi tulee. Muutoin se oli ihan uutta rakennuslaatua, Jörn. Tais sentään tulla liian kapea. No niin, onhan sitä nyt ainakin jotain nähty ja hoksattu ja kokemustakin saatu.
— Mitähän sinä mahdoit siellä nähdä? — kysyi Elsbe.
Thiess Thiessen katsahti veteen, missä vene kellui kuin mikä ajelehtiva kilpikonna.
— Ettäs sanot! — vastasi hän ja sylkäisi jälleen. — Siellä on kamala olla. Ensinnäkin loi silmissä ihan mustaksi, enkä ma tiennyt yhtään, missäpäin mikin on. Vasta monen mutkan perästä minulle selvisi, missä yläpuoli on. Aatelkaas sitä paikkaa, että minä sain taistella kaikkien neljän elementin kanssa. Siinä oli ensinnäkin tuli ja tulikivi ja piki, sitten vesi ja maa. Ja kutakin sorttia oli liian paljo. Ja viimeiseksi se ilma, mutta sitä taas oli liian vähä. Ellei sitä niin ylen niukalti olisi ollut, niin en minä niin pian olisi takaisin tullutkaan, sillä ette te usko, mitä merkillisiä kintunkinnerryksiä minä sain siellä tehdä, päästäkseni laivasta irti.