Sen sanottuaan hän sylkäisi vielä kerran ja meni kotia, vaatteitansa muuttamaan.
Hänen kadottuansa kyökin oveen, virkkoi Jörn: "Ihan se on sama, milloin tänne tulee: aina täällä joku jutku syntyy."
Sitten hän juoksi Lisbetin perään, otti häntä kädestä ja puheli hänelle koreasti, kunnes toinen rupesi nauramaan.
Mutta Lisbet alkoi hätäillä ja tahtoi lähteä kotia. Jörn tuli muitten luokse ja ilmoitti sen.
— Niin, niin, — sanoi Elsbe: — siinä sitä nyt ollaan taas. Lisbet hoppuaa aina liian aikaisin kotia.
— Ja sen minä vaan sanon, — virkkoi Fiete, — ei sitä maksa ottaa mukaan. Liiaksi hän on pieni ja liiaksi semmoinen hempuntemppu. Sinähän häntä aina tahdot mukaan.
Paneteltu asettui Jörnin viereen, itkeä tihustellen.
— Minä lähden hänen kanssaan kotia, — sanoi Jörn. — Nyt heti.
Tehkää te toiset, miten tahdotte.
Muutkin tahtoivat kernaammin lähteä kaikki yhdessä. He odottelivat, kunnes Thiess oli tullut takaisin. Hän saattoi heidät metsän halki nummen laitaan, Ja siellä hän, kädellä silmiään varjostellen, katseli heidän jälkeensä, kunnes illan aurinko, joka heikosti paistoi usman ja pilvien päällitse, alkoi häikäistä hänen silmiänsä.
Lapset eivät enää kääntyneet häntä katsomaan. He astuivat kiireesti ja ääneti nummen poikki Ringelshörniä kohti.