VIIDES LUKU.
Klaus Uhl oli aina puhunut naapureilleen siitä, että nuorin poika pannaan opin teille.
— Jörnistä tulee oppinut mies, — sanoi hän, — sehän on selvä se.
Ja kun hän, hienossa hieverissä hyvällä tuulella ollessaan, rupesi kerskailemaan, silloin heräsi hänessä jälleen entinen uhkea ajatus.
— Maavouti siitä pojasta tulee! — puheli hän.
Silloin nauroivat pöytäkumppalit, talonpojat ja kauppamiehet, ja sanoivat: "Semmoinen hänestä tulee mies kuin Syltin maavouti Lornsen, semmoinen justiin! Ja nyt ryypätään: eläköön Jörn Uhl, maavouti!"
Näin sitä oli puhuttu myötäänsä ja myötäänsä, ja se oli käynyt Klaus Uhlille kunnian asiaksi. Mutta vaikka hän kaupungissa välisti kohtasi olutpöydän ääressä latinakoulun opettajia, ei hän heiltä kumminkaan mitään tiedustellut eikä neuvoa kysynyt. Hän oli epävarma sisimmissään. Hän pelkäsi saavansa kuulla, että ken opinteille aikoo, sillä pitää olla hyvä pää, ja että pojan pitäisi jo pääsiäiseltä lähteä kouluun, ja että siinä on senkin seitsemän mutkaa ja metkua. Hän ei olisi tahtonut mitään häirityksiä mukavaan eloonsa ja oloonsa. Sattumoisin vaan ja ohimennen hän kerran mainitsi tuosta asiasta opettaja Petersille, oikein talonpoikamaisella välinpitämättömyydellä. Ja kun toinen lupasi antaa pojalle hiukan yksityistä opetusta, valmistaakseen häntä kymnaasiin, silloin Klaus Uhl suostui ja oli mielissään, ettei siinä toistaiseksi sen enempää tarvitse juosta eikä puuhata.
Niinpä sitten istui Jörn vanhan opettaja Petersin vieressä sohvassa, ja hänen tukkansa oli vaalea, lyhyeksi leikattu ja seista törrötti pystyssä. Ja hänen silmänsä olivat syvällä päässä ja katselivat kuin ketut luolistaan englantilaiseen kirjaan, imien siitä viisautta itseensä. Opettaja Peters oli näet sitä mieltä, että englanninkielen taito on kaiken viisauden ja kunnian ja maineen ensimmäinen kynnys. Välistä, kun aikaa oli liiemmälti, luettiin hiukan latinaakin, mutta pian he jättivät sen kokonaan syrjään.
Oli kaunis kesäpäivä. Valkoinen kyläntie ojentelihe äänetönnä ja helakkana viheriäin puitten välissä. Lehmukset talon viereisen tien varrella loivat varjoansa akkunoihin. Tummanpunainen, salaperäinen valo vallitsi tuvassa.
— Jürgen! — sanoi vanhus. — Jahkas minä pistäyn pyörähdän katsomassa, mitä mehiläiset tekevät. Käännä sinä hiljalleen eteenpäin. Minä tulen kohta takaisin.