— Aha! Tuossahan se on Wietenkin! — sanoi Thiess Thiessen. — Älä väärään iske, Wieten! Ennusta sinä pojalle hyvää, tyttö! Sill' on kirkkaat silmät pyöreässä päässä ja mielikuvitusta kyllä.
Wieten Penn oli ylipäänsä harvapuheinen ja umpinainen, mutta koska Aulangon isäntä aina vakavalla uteliaisuudella kuunteli kaikenlaisia asioita, niin puheli tyttö kernaastikin.
— Saa sitä ihminen täällä yhtäkin kokea, — haasteli Wieten miettiväisenä, — niinkuin ennen vanhaan sekin työmiehen poika, niitä Wentorffin Kreijiläisiä. Oli näet kerran lähtenyt kotitalostaan ja joutunut hiisien luokse, joita asuu siellä nummikuusien alla. Siellä ne hiidet oli mättäneet hänelle taskut täyteen kultaa ja saattaneet maan päälle jälleen, ja niin hän sitten oli palannut Wentorffiin. Hän luuli lähteneensä sieltä niinkuin eilen. Mutta ne sanoivat, että jo siitä on neljäkymmentä ajastaikaa. Ja täytyihän hänen uskoa, sillä peiliin kun katsahti, niin pää oli harmaissa jo. Ja pian se senjälkeen kuolikin. Teodor Storm, hän, joka oli tietävinään kaikki paremmin kuin minä, sanoi siihen aikaan minulle, että kertomus on vain vertausta siitä, kuinka ihminen joutuu muille maille ja saa suruja kestää ja rahahuolissa hommata, ja kun sitten viimein rauhaan pääsee ja tolkuilleen tulee, niin silloin elämäkin viimeisiään veisaa. Mutta sitä min'en usko. Se oli oikein kertomus, tositapaus semmoinen.
— Jörn! — huusi Fiete Krey. — Jo taas sellainen rasvakimpale! Kuules Jörn! Kuningas… kuningas syö koko pitkoisen päivän sulaa rasvaa.
— Ole vait nyt, poika! — virkkoi Thiess Thiessen. — Sanopas sinäkin jotain, Jörn.
— Enhän minä muuta osaa kuin tämän vaan;
Haikara, älä koipias visko,
Vaan tuo mulle pikku sisko!
Haikara, elles ole heikko,
Niin tuo mulle pikku veikko!
— Niin, mutta tuo meidän pitää laulaa yhdessä, — sanoi Thiess, ja yhdessä he sen lauloivatkin, lyöden kantapäillään tahtia pöydänjalkoihin. Siinä he eivät huomanneetkaan, kuinka Wieten äkkiä kuulahti jotain ja meni ulos, ja kuinka pienpiika lähetettiin asialle. Vasta sitten kuin Wieten Penn oli astunut Trina Kreyn luokse, joka ahkerasti hääräili takan ääressä, ja Trina Krey, vaimoväen tapaan, oli lyönyt nyrkkinsä yhteen rinnan kohdalla, vasta silloin Thiess Thiessen hätkähti.
— Mitäs te siellä? — kysäisi hän. — Mitäst' on?
— Haikara seisoo jo savupiipun reunalla.