Ostaja puisteli päätään ja purasi hampaansa yhteen ja tuijotti pöydän pintaan. "Ehkä Wieten sitten??… on ollut oikeassa hänestä siinä, ettei hänestä ole mitään kunnollista tullut."
Lüneburgilainen sysäsi kirjat, jotka olivat edessään, puoleen. "Minun ajatukseni", alkoi hän, "on tämä: Katsokaas, tuoss' on kirjoja ylhäältä alas asti, rivi rivin päällä, ne voitte te lukea kaikki, ja jälkeen olla yhtä tuhma, joll'ei tuhmempi kuin ennen. Kirjoista ei viisaaksi tulla, viisaaksi tullaan siitä, minkä itse kokee. Oletteko Lüneburgin kankaalta?"
"En, olen Dithmarschista."
"Yhdentekevää. Jos saisin minä neuvoa teitä: Tehän tahdotte rikkaaksi ja viisaaksi? Silloin lähtekää sinne, jossa ei kirjoja löydy… Kirjoja? Tiedättekö: Joll'ei minulla olisi isääni, ja ell'ei äitini itkisi silmiänsä hoki, niin lähtisin Ameriikkaan, totisesti, sen minä tekisin. Ja onnetonta sitä joka silloin kurottelisi kirjojaan minulle."
"Niinkö!" sanoi Fiete Krey. "Niinkö! Vai se on teidän ajatuksenne. No niinkin!" Hän nyökäytti päättävästi päätään, kokosi rahansa ja pani taskuun uhkaisin. "Isä ja äiti eivät minun perääni kysele. Rikkaaksi tahdon, yhdentekevää kuinka. Amerikasta olen kuullut sekä hyvää että pahaa. En ikinä mitään siinä välillä. Luulenpa että teen sen."
"Tehkää, tehkää, onnen veikko! Ja jos teille sattuu aikaa ja halua, ja jos asianne menestyvät, niin kirjoittakaahan huvin vuoksi kerran vanhimmalle oppilaalle Heroldin kirjakaupassakin. Mikä on nimenne."
"Minä olen Fiete Krey Wentorffista."
KAHDEKSAS LUKU.
Eräänä kesäpäivänä, oli elonaika lähellä jo ja lehmusten lehvistöissä riippuivat tertut kellervinä — asteli Jörn Uhl koulutalon ohitse olallaan aurankärki, jota hän aikoi käyttää sepällä. Silloin kimmahti hänelle puutarhasta karviaismarja lakkiin, ja kun hän katsahti, ilmeni Lisbethin valkea pää lehdiköstä; samassa kun hän jotakuinkin hämmentyneenä jäi paikalleen ja tuijotti sinne kohden, oli Lisbeth jo pujahtanut pensaikosta ja kiivennyt aidalle ja huusi sieltä matalalla äänellä: "Kuules Jörn tuleppa tänne."
Jörn katsahti ympärilleen, olisiko kukaan näkemässä. Mutta oli par'aikaa päivällisaika ja kyläntie ja talot kuin nukuksissa. Silloin otti hän lakin päästään ja astui lähemmä. Hän oli viime aikoina ainoastaan harvoin kohdannut Lisbethin, ja silloinkin vaan pikaisesti tervehtien rientänyt ohitse. Hän oli ollut ankarassa työssä, Lisbeth taas oli käynyt kaupungissa koulua. Hän oli ahertanut yksinäisillä vainioilla, oli astellut auran jäljissä pehmeässä mullassa, Lisbeth taas oli käydä sipsutellut kaupungin kapeita, siroja ja sileöitä käytäviä. Hän asteli selkä kumarassa, oli muuttunut jäykäksi ja kankeaksi; Lisbeth taas oli tullut hienommaksi puvussaan ja käytöksessään. Siitä hänellä olikin ollut hämärä tunto, ja sentähden hän olikin pysytellyt etäämpänä.