Kun Klaus Baas sittemmin ikämiehenä, — sillä välin hän ehti jo toisen kerran matkustaa noiden rantain ohi ja viettää vuosikausia kaukaisessa idässä, — muisteli näitä neljää ensimäistä vuottansa kuumassa Intiassa, niin ne olivat hänestä kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä ja kesäyö. Ne alkoivat loistaa hänen mielessään taas ilmielävinä ja hän eli jälleen niiden vuosien joka tapahtuman. Niiden aikain vaiheet vierivät hänen sielussaan kuin kummallisen kauniit ja samalla kauhistavat kuvat, ne lehahtivat liekkiin ja sammuivat taas kuin kynttilät. Ne tuntuivat hänestä niin ihanilta, huolimatta raskaasta monituntisesta työstä valkeassa konttorihuoneessa Beachstreetin varrella, sadan askeleen päässä valtamerestä, huolimatta alinomaisesta kinastelusta ja tinkimisestä ovelan ukko Svee Hongin kanssa. Hänen sukunsa oli asunut jo vuosisatoja samalla paikalla eikä ollut kylästään Pohjanmeren rantamilta siirtynyt, ja hän oli ensimäisenä koko pitkästä Baasien heimosta lähtenyt vieraille maille: siksi hänestä oli vieras seutu ollut vieraampi kuin muista, ja paljon ihmeellisempi ja melkeinpä kauhistava.
Pitkinä maininkeina keinuu Intian valtameri, uhkean sinisenä se hohtelee aina kirkkaasen taivaan rantaan saakka. Kuinka kiireesti laskee paahtava, tulinen aurinko, aivan kuin taivaslaelta pudoten: nyt on se jo kadonnut tummenevan, korkeammin lainehtivan meren syliin. Kuinka valkean kirkas on kuu, kuinka oudosti loimuavat sinisellä yötaivaalla lukemattomat, oudot tähdet. Laivan vanavesi säkenöi kaikissa sateenkaaren väreissä ja kimaltelee kuin outo koruvyö…
Klaus Baas katseli laivasta yöhön, ja katseli aaltoihin, ja tunsi, että nyt hän matkustaa outoihin, kuumiin maihin ja kesytönten ihmislasten pariin. Sitten hän kääntyi syvään hengittäen kannelle päin ja meni toisten luo, jotka samassa laivassa matkustivat vieraihin kaukomaihin. Hän puheli pulskan kapteenin rouvan kanssa, joka oli matkalla Vladivostokiin, miehensä luona käymään: hän oli Hampurin lapsi, itsetietoinen ja varma, ja hänen naurunsa oli iloinen.
"Onko koti-ikävä?" kysyi rouva.
"Eikös!" vastasi Klaus Baas ja rupesi nyt juttusille, ja kuunteli kun rouva kertoi lapsistansa, jotka hän oli jättänyt Övelgönneen äitinsä hoitoon; ja Klaus Baasista tuntui tällainen puhelu niin kotoiselta. Sitten hän pakinoi erään englantilaisen Hongkongissa asuvan postimestarin morsiamen kanssa, joka istui telttakatoksen alla häävarustuksiaan ommellen. Hän oli nuorempi kuin Klaus Baas, mutta sanomattoman tyytyväinen, kun sai matkustaa kultansa luokse, ja ommellessaan hän hyräili iloisesti. Sitten Klaus Baas seisattui reelingille siamilaisen upseerin viereen, joka oli paluumatkalla Ranskan väestä, ja he keskustelivat Saksan tykkiväen hyökkäystavoista. Ja hän kuunteli tupakkaviljelyksen omistajan leppoisia, hupaisia juttuja, — herra oli nyt pistäytynyt kotonaan Hollannissa, — ja vältti miehen lailla ansan, johon toinen häntä houkutteli, nimittäin kontrahtirikkuriksi: lähtemään tupakanviljelijäksi Sumatraan.
Mutta sitten istahti Klaus Baas "shipping clerkin"[54] viereen, joka matkusti erään saksalaisen firman asioissa Jokohamaan ja oleskeli tavallisesti ruorilaatikon vieruspenkillä: siinä hän jankkasi huutavalla äänellä japanilaisen oppikirjansa kalliita lauselmia, vanaveden muutaman sylen päässä kohistessa. Klaus Baaskin otti silloin taskustaan malaijinkielen sanakirjan ja opiskeli kieltä.
Illan tullen lyötiin skattia[55] kapteenin ja tupakanviljelijän kanssa; viimemainittu tappasi aina ja sai toikata viinin illallispöytään.
Siihen aikaan kulki Hampurin ja kaukaisen idän väliä vain pieniä höyryaluksia, eikä matkustajia nyt ollut kuin kymmenkunta. Mutta kun he kaikki olivat toisilleen vieraita ja kun sitten pian tutustuttiin, niin riitti juttua ja kuuntelemista liiemmältäkin.
Kuinka kimaltavat Colombon[56] yöt! Kuinka säihkyvät tähdet kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla! Jättiläismäisenä kohoo rannalla musta metsä; valkeat talot hohtavat sen helmasta, mutta valkeammat ovat maininkien harjat, jotka hypähtävät pitkän aallonmurtajan yli, ja tähtiä kirkkaampina loistelevat merkkitulet, joita Englannin sotalaivat keskenään vaihtavat.
Klaus Baas seisoo pelisalongin vieressä ja katselee rannalle ja ajattelee: tätä tietä ovat heimoni pojat vuosisatoja kulkeneet yli valtamerten, Hollantia ja Englantia palvellen; ehkäpä joku kyläläiseni näki jo neljäsataa vuotta sitten nämä samat kuvat. Pienillä, kurjilla pursilla he tulivat: rosvot heitä uhkasivat ja meritauti heitä tappoi ja rannan kareihin he musertuivat; monen moni ei palannut! Ja miten mukavasti ja turvallisesti minä matkustan!