Tuolta tulee suuri, kirjava saattue: merituuli liehuttelee karkeatekoisen arkun valkeaa peitettä, nauraen ja laulaen astelevat ruskeat ja mustaveriset miehet ja naiset jälestä. Heidän olkapäillään on valkeat, joistakin neilikan kukista solmitut seppeleet, ja kirpeä lemu leviää kadulle.
Lihava, ruskea muija seisoo paljasjaloin ravintolan ovella, ja hänen vieressään istuu hänen muheva puolisonsa; yläpuolelle seinään on maalattu hollantilainen kyltti.
Tuolla näkyy heidän hampurilaisen liikkeensä komea talo: alakerrassa ovat avoimet makasiinit, yläkerrassa konttori; päärakennuksen vieressä virkailijain asumukset.
Kaksi pitkää kiinalaispoikaa, yllä siniset, lepattavat röijyt ja höllät polvihousut, oli paraikaa pihalla kukon tapossa. He katselivat, miten päätön kukko huppuroi heidän edessään tanterella ja nauroivat sieluttomasti, kulmikkaat, keltaiset kasvot jäykkinä. Nyt heitä huudettiin ja he juoksivat luo.
"Tässä on teidän boy,[59] herra Baas."
Klaus Baas koetti katsoa poikaa kipakasti ja käskevästi ja nousi sitten vaieten ja pää pyörällä toisten jälestä huoneesensa. — "Onko tämä unta vai totta?"
Konttoriin käy aamuisin raikas merituuli, joka avatuista akkunoista puhaltelee. Vaaleissa konttoripulpeteissa, kiinalaista tekoa — moiset olisivat kuin kotonaan jossakin liikkeessä Alsterin rannallakin — sekä kirjearkeissa on hampurilaisen firman leima; voisipa hetkeksi unohtua ja erehtyä olevansa kotimaassa. Mutta kun vain kohottaa päätänsä, niin harha haihtuu. Seinävierillä työskentelee selkä kumarassa keltaisia mongoleja, joilla on kiiltävän musta tukka, ja pitkien, pikimustien palmikkojen päässä heilahtelevat kauniit, heleänsiniset rusetit. Päällikköä vastapäätä istuu mukavasti vanha kiinalaisherra, jolla on väljä, keltainen röijy; sääret hajalla ja pyylevänä hän istuu. Nyt hän vetää sinisten pöksyjensä höllät lahkeet polvien yläpuolelle, nostaa toisen lihavan jalkansa toisen päälle ja ottaa muistikirjansa ja alkaa puhua vilkkaasti käsillään viittaillen. Se ukko on kaupungin suurkauppias; kaikki maan tuotteet kulkevat hänen kättensä kautta: riisi ja tina, turkikset ja pippuri ja kopra ja muskotti-hedelmät.
Klaus Baas antaa hiukan kätensä levähtää ja kuuntelee: ymmärtäisikö hän tuosta edes jonkun malaijilaisen sanan. Konttorin lähetti, joka on alaston, ruskea hindu, hipsuttaa äänettömin askelin ohitse. Klaus Baas kysyy häneltä malaijiksi, milloin ensi laiva lähtee ja mikä se on? Hindu näyttää ymmärtäneen kysymyksen, sillä hän pysähtyy ja katsoo lempeästi Klaus Baasiin kauniilla lehmänsilmillään. Mutta vastausta ei Klaus Baas vielä ymmärrä.
Kello viisi loppuu työ. Päivä on vielä paahteinen eikä lawntenniskentällä ole varjoa. Mutta nuoren ruumiin täytyy saada vähän heiskua vihreällä nurmikolla, sillä on istuttu seitsemän tuntia. Ja mailat huiskahtelevat halukkaiden käsissä ja pallot lentävät ja ne eroittaa mainiosti kuulaassa ilmassa. Ja siinä juostaan ja siinä huudetaan kiistasanoja ja tullaan vallattomiksi ja puhutaan hölmöyksiä. Ja boyt saavat juosta etsimään palloja kaukaa viidakosta. Pitkiin aikoihin ei Klaus Baas ole palloa lyönyt, siitä, jolloin hän kaksitoista-vuotiaana heiskui kotikylän kirkonmäellä. Ja alku on senvuoksi hankala. Mutta hän harjoittelee ahkerasti ja hänen joukkonsa alkaa häntä kehua ja häntä hymyilyttää. "Mitä te nauratte itseksenne, Baas?" kysytään silloin. "Oh, ajattelin vain", hän vastaa, "jospa äiti nyt minut näkisi!" "Pelaako sitten äitinne mielellään tennistä?" kysytään. Silloin purskahtaa Klaus Baas kaikuvaan nauruun.
Ja pelin loputtua otetaan kylpy, ja sitten tulee päivän viehättävin jakso: kodikas illallinen ja hauskaa yhdessäoloa aina yömyöhään. Pieni halli on valkea ja melkoisen korkea, leveät ukset ovat katupuutarhaan päin. Keskellä on pitkä pöytä, joka on koristettu runsaasti kukkasilla. Sen ympärillä istutaan aterioiden, ja kunkin selän takana seisoo valpas boy. Punkah[60] leyhyttää viileyttä katosta ja sen pyörinä tangolla säestää yksitoikkoisesti pöytäkeskustelua. Muut olivat kaikki hienoa sukua ja tiesivät kertoa huviloista ja puutarhoista, hevosista ja soutu-huveista, tanssiaisista ja kesämatkoista. Ja pian tuli ilmi, ettei Klaus Baas sellaisista osannut kertoa, mutta kun hän oli ystävällinen ja suora ja kun hänellä oli avuja, joita he kaikki olivat vailla: vanhan vakavuus, joka hänen silmistään kuulsi, vaikka hän olisi nauranutkin, ja talonpoikainen kekseliäisyys, melkein viekkaus, joka ilmeni kaikellaisissa hyödyllisissä pikkuseikoissa ja neuvoissa, niin muut olivat hänelle herttaisen hyviä.