Intia oli hänelle uusi maailma; mutta yhtä paljon myös nämä toverit, joiden seurassa hän ruokapöydässä istui. Vasta siellä, tuossa pöytäseurassa, jonka jäsenten kanssa hän vietti yhdenvertaisen päiviä aamusta iltaan, Klaus Baas kohosi siihen säätyyn, johon hän oikeastaan jo kauan oli kuulunut. Virkkuna, uteliaana ja ihmetellen hän kuunteli niiden juttuja ja oppi uutta kaiket illat.

Siinä kerrotaan ja sutkautellaan ja pakistaan ja ilveillään ja nauretaan — ja tuossa tuokiossa ilta pimenee. Silloin noustaan pöydästä ja heittäydytään mukaviin korituoleihin, jotka on asetettu piiriin avattujen ovien eteen. Heidän takanaan sytytetään seinäkynttilät. Silloin ilmestyy valkeaksi rapatuille seinille sormenkokoisia valkeita sisiliskoja: ne juoksevat ja ajelevat kärpäsiä ja napsahuttavat leukojaan ja pudota läiskähtävät permannolle. Suuria yöperhoja liitelee ulkoa heidän päänsä ohi huoneesen ja ne napsahtavat seiniin ja kynttilöihin. Ulkona puutarhassa kurnuttavat ja kaakuttavat kovalla äänellä ja julkeasti vihreät konnat; samalla aikaa laulavat ja hyrisevät ja helistävät lukemattomat sirkat, kukin omalla nuotillansa. Läheisellä kadulla astelevat shiksit[61] vartiossa ja hyräilevät hiljalleen yksitoikkoista duettoansa. Puupyöräiset härkävaunut, joiden laidoissa hulmuavat tulisoihdut, vierivät raskaasti ja hiljaa naristen ohi. Ulkoisen yön luo kuutamo lumivalkeaksi, kuutamo, joka hohtaa valkeana heidän kasvoillaan ja ympäröi heidät ja soodapullot pöydillä ja sinijakkuiset, ovella seisovat boyt kalpealla, kummittelevalla valolla. Ja vähitellen raukeaa juttu ja tunnelma vienonee ja ajatukset liitävät arkitoimista ja nykyhetkestä kauas kotirannoille.

Ja yksi kertoo sukunsa kantaisästä, joka oli saksilainen kankuri, föhriläinen kalastaja; toinen omasta isästänsä: kuinka kovilla hän oli ollut vaarin kanssa liikettä laajentaessaan; kolmas kertoo äidistään: mitä sukua, mitä suvun haaraa äiti oli ja millainen hän oli ennen nuorena. Neljäs näyttää muille siskonsa kuvaa: katselee itse sitä hiljaa ja kauan, kuin näkisi hänet ensi kertaa tässä kuvassa — ja hän kuuntelee rauhallisena ja ylpeänä kun toiset siskoa kiittelevät. Klaus Baas vaikenee ja kuuntelee ja kysäisee silloin tällöin jotakin varovasti ja viisaasti, ettei kertoja keskeyttäisi juttuansa. Ja kun sillä tavalla on kertoeltu, saattaa joku nousta ylös ja mennä itsekseen parvekkeelle, ja asettuu pilarin viereen ja seisoo siellä kauan aikaa liikahtamatta, ja katselee yöhön ja ajattelee kotimaatansa. Viimein nousee myös Oldenburgin poika ylös: hän on pitkä, vaaleaverinen ja pulska, hänellä on kauniit ja uljaat, mutta hieman hellät silmät. Hän on koko seuran lemmikki. Hänkin menee ulos ja hän seisoo siellä kauimmin. Mutta viimein hän ikäänkuin herää ajatuksistaan ja tulee takaisin ja tempaa lasinsa ja juo sen pohjaan, ja hänen kauniissa silmissään on synkkä tuli. Hollantilainen lääkäri on kyllä kieltänyt häntä sekoittamasta liiaksi whiskyä soodaan, mutta hän on vastannut että juoppous on perinnöllistä hänen suvussaan eikä hän siitä pääse. Ja siksi hän on kaikkien muiden murheen ja rakkauden esine…

Viimein sanovat toverit toisilleen hyvää yötä ja erkanevat. Klaus Baas ihmettelee levolle asettuessaan, kuinka häntä niin suuresti viehättävät ihmisten kohtalot ja kuinka hänen mielikuvituksensa kutoo aina niihin lisää. Ja hän muistelee otsa rypyssä entisiä haaveitaan, joista hän oli pääsemättömissä siellä Elbellä hiekkakuutilla kulkiessaan. Ja hänen päähänsä nousee taas tuo entinen epäilys: hän ei taidakaan olla luotu kauppiaaksi, vaan lehtimieheksi, kirjailijaksi tai johonkin muuhun sellaiseen epävakavaan toimeen.

Mutta sitten hän huomaa, että sehän onkin hänessä pelkkää maailmaan ja elämään tutustumisen intoa. Ja silloin hän naurahtaa tyytyväisenä turhalle huolelleen ja hän ajattelee taas turvallisesti elämän kirjavia kuvia. Ja niissä mietteissä hän kiitää kuin kirjavalla satupurrella, viirit ja liput liehuen, unten untuvalaan. Mutta huomisaamuna tekee velvollisuuden tunto ja toiminnan ilo ja voiton halu hänestä jälleen täysverisen kauppamiehen.

Vieras, outo kieli tuotti hänelle ensin paljon huolta. Hänen oli vaikea oppia joustavuutta ja keveyttä ja päästä maan kauppiaiden kanssa tavallisiin, tuttavallisiin pakinoihin: aina pyrki juttu takertumaan yleisiin, kankeihin liikelauselmiin. Silloin sanoivat muut, ettei se menekään sillä keinolla sellaiseen lujaan talonpojan päähän kuin hänen, ja he neuvoivat häntä koettamaan "Sleeping dictionarya",[62] niinkuin he kaikki muutkin. Small Streetin pikku japanittaret puhuvat malaijinkieltä kerrassa hyvin, he sanoivat, eivätkä elämältään ja ammatiltaan ole kansallisen käsityksensä mukaan millään muotoa huonoja naisia. Muuten: eläköön Klaus Baas heistä nähden miten vain tahtoi; mutta he eivät halua olla lihankiduttajia, kovan työn ja vieraalle maalle sulkeumisen ja ainaisen kuoleman vaaran lisäksi.

Silloin lähti Klaus Baas eräänä iltana pöytäseuran kokeneimpain veikkojen kanssa Small Streetille ja tuli alastonten, leikkiväin lapsiparvien läpi ja solakkain klingiläis-naisten ohitse, joiden kiiltävä hipiä kuvasteli kiinalaisten avoimista kojuista heijastelevaa lampun valoa kuin peili, sievään palmunlehvämajaan, missä oli kammio pieni kuin kotikylissä sänky. Ja siitä siististä kammiosta löytyi pieni keltahipiäinen japanitar, joka tuskin ulottui Klaus Baasin kainalokuoppaseen. Nuorukainen oli ensin sangen hämillään ja kohtelias, mutta yhtäkkiä hänen kielenkantansa laukesi. Ja kun nyt ei muu auttanut, niin hän jauhoi malaijia kuin poika, ja niin katosi kulmikkuus ja majassa oli oikein kodikasta. Ihmetellen ja ihaillen hän katseli pientä, siroa ja ystävällistä naikkosta ja viipyi hänen luonaan heti ensi yönä viisi tuntia ja palasi siirtolaan iloisena ja keveänä, onnellisena kuin suurenmoisesta, kauniista löydöstä. Ja hänen omatuntonsa oli harvinaisen hyvä.

Nyt tuli vieras kieli helpommaksi oppia, kun hän kerran pääsi päästä kiinni. Ja tuntuipa siltä, että hän pian kykenee sen avulla enempään kuin hänen toverinsa: hän osasi paremmin kuin muut lähestyä noita ruskeita, yksinkertaisia ja samalla niin ovelia alkuasukkaita.

Sillä välin oltiin kovassa touhussa. Aamulla oli saatava Lontoon pörssinoteeraukset tietoon aikaisemmin kuin englantilaiset firmat ja käännettävä ne kiireesti, ja sitten lähdettiin kaupungille ja hierottiin kauppoja kiinalaisten liikemiesten kanssa pippuri-, muskotti- ja tinakekojen ääressä, joissa viimemainituissa metalli oli pieninä pyöryläisinä kakkuina, — ja oltiin muka hyvin epäuskoisia ja ennusteltiin puoleen ja toiseen markkinain muuttumisesta ja moitittiin tavaraa huonoksi ja tingittiin ja ostettiin tai jätettiin valtaan. Sitten palattiin takaisin konttoriin ja huomautettiin liikepäällikölle minkä mitäkin tärkeätä seikkaa tai pyydettiin häntä käyttämään milloin mitäkin uutta temppua. Ja Karl Eschen voi kertoa kunnioittavasti pian:

"Olisittepas nähnyt, kuinka kuivasti, maltillisesti ja ystävällisesti Baas kohteli vanhaa Svee Hongia! Hänessä kunnostaa itseään vähä väliä vanha talonpoika: hän saa sen esille kuin taskustaan siepaten. Luulenpa, että ukolla oli hänen kanssaan niin hupaista kuin kiinalaisen isoisänsä kanssa."