Konttoripäällikkö hymyili ja sanoi: "Ei ole maailmassa Pohjanmeren talonpoikaa ovelampaa ihmistä. Muistanpa, miten kerran ennen muinoin eräs Büsumin kalamies puijasi erästä Berlinin herraa. Ikinä en unohda miten ukon kasvot loistivat: sulinta vakavuutta ja totisuutta!"

Saksalaiset eivät siihen asti olleet esiintyneet sikäläisessä seuraelämässä, joka oli vielä umpi englantilaista. Mutta nyt esitti Karl Eschen, että sinne olisi mentävä, sillä se oli sekä kasvattavaa että liikkeelle hyödyllistä. Ja hän sanoi Klaus Baasille:

"Silmät auki nyt! Saatte tutustua kohta seurustelumuotojen kaikkein hienoimpaan."

Karl Eschen tiesi, että toveri säästi rahaa kotiin viedäkseen, ja siksi hän tarjosi hänelle juhlapukujaan ja rintapaitojaan; mutta maanpoika oli hartevampi ja vähän lyhempi kuin hän, niin etteivät ne hänelle sopineet. Silloin Klaus Baas tilasi kiireesti uuden harmaan puvun, ja sitten lähdettiin kuuden miehen voimalla muukalaisten pariin, ensin Resident councellorin[63] luo ja sitten englantilaisten toiminimien ja hollantilaisen lääkärin vieraiksi, ja kaikkialla esitettiin heille myös naiset. Ja pian seistiin pallopelissä pitkiä, kohteliaita englantilaisia vastapäätä, jotka olivat yhtä hitaanlaisia illoin täällä vihreällä kentällä kuin aamulla sähkösanomia lukiessaan: "take it easy, Mr. Baas".[64] Ja pian tanssittiin klubin hallissa soikeakasvoisten, jäykänpuoleisten Englannin neitojen kanssa, joilla oli hyvin avokaulaiset seurapuvut, — ja englantilaiset herrat hännystakissa: "full dress", saksalaisilla valkeat "dinner-jackets".[65] Tanssiaisyö oli painostavan paahteinen ja innokkaassa tanssissa hiottiin likomäriksi ja kaulukset ja rintamukset kastuivat pilalle. Silloin lähettivät saksalaiset kesken tanssia boynsa hakemaan kotoa puhtaita kaulusvehkeitä ja muuttivat sivushuoneessa vaatetta ja astuivat jälleen saliin uusissa, valkeissa haarniskoissa, välinpitämättöminä muka, — kostaen siten frakkiniekoille. Ja itsetunto kohosi, ja he puhelivat nyt arastelematta kotimaastaan ja muukalaisista ja kaikesta maailman touhusta, ja kukkakimpusta, joka värisi aivan lähellä tuossa naisen povella, joka kiihkeämmin kohoili.

Kotimatkalla houkutteli Oldenburgin poika Klaus Baasin vielä Engineers-clubiin,[66] jossa myös oli pikku tanssiaiset, ja hän tanssi siellä jonkun kierroksen. Siellä oli joitakuita half cast-tyttöjä,[67] he olivat keskikokoisia ja uhkeita ja samalla siroja: kasvot ruskeat ja lempeät, silmät yhtä tummat, ihanat, mustan loimuavat. Etenkin eräs heistä oli kovin sievä ja lauhkea, ja hän liiti tanssissa kuin höyhen — niin tanssivat tuskin Blankenesen tytötkään — ja hän oli Klaus Baasille hyvin hellä, joten nuorukainen ei päästänyt tyttöä käsikynkästään ennenkuin ovelle ilmestyi yhtäkkiä Karl Eschen. Hän oli tullut toveriaan hakemaan ja vaati nyt vakavasti häntä pois. Ja kun Klaus Baas ja Oldenburgin poika kotimatkalla oikein kilvalla kehuivat tuota kaunista ja suloista tyttöä, niin Karl Eschen huomautti kuivasti:

"Aiotteko ruveta kuhertelemaan hänen kanssaan? Siitä voi tulla hyvin epämiellyttävät seuraukset, Baas. Aiotteko naida hänet? No, onnea vaan! Mutta minä puolestani tahdon vaaleaverikön: sillä tulee olla vaalea tukka ja valkea hipiä! Ja sen tulee ymmärtää jotain tehdäkin."

Silloin vaikenivat nuo hurmautuneet. Ja jonkun päivän päästä Klaus Baas näki tytön vanhemmat: isä oli paksu irlantilainen välittäjä ja äiti keltainen ja ryppynaamainen malaiji. Silloin oli Klaus Baas jälleen salaisesti sangen kiitollinen kelpo Karl Eschenille ja unohti sangen pian ruskean hempukan.

Sitten he oleskelivat klubilla vähä väliä. Ja tuon suuren, pyöreän klubipöydän ympärillä pidettiin hauskaa! Kun Peter Macdonald, joka oli ollut täällä jo kauan ja oli melkoisesti whiskyn syövyttämä, kertoi Singaporen ratsastuskilpailuista, joissa hän joka vuosi kävi koettamassa onneaan, kun hän innostui ja näytti tuolilla, kuinka hän oli ratsastanut, ja autteli puuhepoaan käsin ja jaloin laukkaan,… silloinkos naurettiin! Hän ei yleensä välittänyt mistään muusta kuin firmasta ja hevosista: kaikki, mitä hän sanoi, lähti hevosmaailmasta, ja useinkin hänen puheensa olivat kaukana miellyttävästä. Eräs kiivas Skotlannin poika, joka ei sietänyt hänen pitkulaista, kuivaa naamaansa ja jolta hän kerran kysyi: "Mitä te hirnutte?" nakkasi sinappipurkin vasten hänen liiviensä rintamuksia… Muudan pieni harmaahapsinen Englannin juutalainen pistäysi siellä tuon tuostakin Rangunista[68] ja kertoi mielijuttuaan: oli kerran nuorempana Liverpoolissa kyllästynyt elämäänsä ja silloin hän oli konttorissaan kiinnittänyt revolverin ruuvipihdeillä pulpettiinsa piippu itseään kohti; ja oli istunut siinä ja tuijottanut murha-aseen suuhun koko iltapäivän — ja alkoi yhä enemmän epäillä aikeensa järkevyyttä, ja lopulta hän pelkäsi ja irroitti revolverin paikaltaan ja heitti synkät ajatukset hiiteen; ja hänelle kävikin aivan hyvin. Ja sormeaan pudistaen hän nyt varoitti nousevaa nuorisoa: "Älkää hätäilkö turhia! Niin, älkääkä naurako!" Ja nyt naurettiin, ja Jack Hamilton sanoi hymyillen Klaus Baasille: "The jews are very elastic people! An anglosaxon would have done it, surely!"[69]

Ja miten hupaista oli toisena uuden vuoden aattona! Silloin juhlittiin Jack Hamiltonia, joka oli palvellut sikäläistä liikettä melkein viisikolmatta vuotta ja oli nyt lähdössä takaisin Englantiin. Oli valmistettu komeat illalliset ja hienoja juomia, paljon puheita, — ja kunniavieras oli sanomattoman hurmautunut ihanaan kotimaahan pääsystänsä. Hän oli pieni ja hintelö mies, noin viisikymmen-vuotias, mutta ijästään huolimatta paras tennispelissä koko joukossa; jäykkänä hän nyt seisoi pöydän takana — oli kaikkien kummaksi noussut pitämään puhetta: elämänsä ensimäistä ja erojaispuhetta. Hän puhui ensin elämästään täällä, lontoolaisen firmansa vanhasta konttorista, uskollisesta palvelija-vainajastansa, ja kirkkotarhasta, jossa moni hänen tutuistaan nukkui. Mutta sitten kodistansa Wiltshiressä, missä asui nyt hänen veljensä, "as good as gold",[70] jonka kanssa hän oli ennen käynyt yhdessä koulua, jonka kanssa oli viettänyt ihania, huolettomia nuoruuden päiviä, joka niin uskollisesti oli hänelle kirjoitellut näinä viitenäkolmatta vuonna. Ja hänen luokseen hän nyt aikoi mennä! Hän kuvaili kuulijoille kotitalonsa ja sen huoneen, jossa hän sitten saisi asua: akkunasta näköala ihanaan, suloiseen, uneksittuun laaksoon! Toiset kuuntelivat hiiren hiljaa, leuka melkein pöydän reunaan painuneena, eivätkä tohtineet katsoa ylös, sillä puhujan äänestä he tunsivat, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta kun hän sitten lopetti, niin rynnättiin hänen ympärilleen, nostettiin hänet ylös ja laulettiin silmät loistaen, myrskyisesti, haltioissaan: "He is a jolly good fellow!"…[71]

Vähän ajan päästä hän painui sangen hiljaiseksi ja pyysi vierustoveriaan saattamaan häntä kotiin, ja vastasi kummastuneiden kysymyksiin, ettei hän voi oikein hyvin. Ja seuraavana aamuna saatiin kuulla — se oli sunnuntai — että hän oli kuollut, kiitävään keuhkokuumesen. Sitten hänet saatettiin, toiset frakeissa, toiset valkeissa tennispuvuissa, kalmistoon, jossa ovat niin monen Hollannin ja Englannin kelpo pojan ja nyt lukuisain saksalaistenkin nimet paateen kaiverrettuina.