Kun ilma aamuyöstä hiukan selkeni ja raikastui, niin Klaus Baas kannatti ystävänsä majasta ulos ja istui hänen vieressään taivasalla. Sairas tuli hetkeksi tajuihinsa ja tunsi varmasti kuolevansa ja lähetti Klaus Baasin kautta terveisiä omaisilleen. Ja sitten hän vaipui taas horroksiin ja näki hourenäkyjä, joista yhtä mittaa mutisi: Alsterin purjehduksista, oivasta purjetuulesta; ja hän huusi tovereilleen toiseen veneesen, ja ei sitten löytänyt Themsellä sopivaa laituria, ja vähitellen hänen äänensä heikkoni hiljaiseksi, väsyneeksi valitukseksi. Pari kertaa hän vielä huudahti kuin kaukaa, huusi äitiään, ja sitten hervahti nuori, voimakas ruumis, ja hengitys verkkeni ja rinta liikkui vaivalloisesti, viimein melkein väkinäisesti. Ja vihdoin hän ei hievahtanutkaan. Klaus Baas istui vielä pitkän aikaa kumarassa hänen ääressään ja tuijotti silmät nurin häneen ja odotti henkeään pidättäen. Ja nousi sitten ylös.

Hän kierteli huohottaen melkein tunnin kuolleen vieressä, seisattui, kumartui katsomaan hänen kasvojansa, ja lähti taas kävellä hoippumaan, väänteli käsiään ja puserteli päätään ja tuska raateli hänen sieluansa kuin pedot: Äiti raukka! Hyvä Jumala, hänen äiti raukkaansa. Tällaiset sanomat on nyt lähetettävä! Sisko raukat! Kuinka kauhistavaa, kuinka hirmuista! Ja minä, minä! Minun ainoa ystäväni! Mitä on nyt tehtävä? Sana heti rannikolle!… Hän oli minulle niin hyvä ensimäisestä konttoripäivästä saakka, ainoa ystävä! Eikä ketään, ei ketään muita! Ei kukaan, ei kukaan ole minusta niin välittänyt!… Voi äiti raukka! Mitä on minun nyt tehtävä? Sana rannalle, sana!… Täytyy hänet tänne haudata…

Ja hän meni majaan ja kirjoitti lyhyen kuolinsanoman ja antoi tiedon saamastaan valtakirjasta, mutta unohti ne jälleen taskuunsa, ja lähti ahon poikki valitsemaan metsän rinteeltä haudan paikkaa. Hän haki ja tuli takaisin ja tuijotti vainajaa ja meni taas metsään ja haki taas. Ja viimein hän löysi mieleisensä paikan: mukavan komeron valtavan varingan paksujen juurten suojassa, loivan rinteen puolivälissä: sen puun antaisivat ihmiset varmaankin olla rauhassa. Ja hän palasi majaan, jonne olivat jo tulleet sekä klingit että kiinalainen, ja heidän kanssaan hän sitten kantoi ruumiin varingan juurelle, kaivoi itse hautaa toisten kanssa ja laski ystävänsä vaippaansa käärittynä maan syvään, ruskeaan kohtuun. Hän puhui vaikeasti vieläkin, mutta sai toki luetuksi saksaksi isämeidän; Herran siunausta hän ei enää muistanut, hän sanoi vain: "Lepää rauhassa, ystävä; Jumala kanssasi!"

Sitten hän lähetti apulaiset takaisin majaan ja istahti varingan juurille, jotka kyömyilivät polven korkeudella maasta, otti taskustaan paperia ja alkoi piirtää siihen haudan paikkaa ja merkitsi tarkoin ilmansuunnat ja välimatkat toisista huomattavista kummuista. Ja sitten hän kirjoitti siinä puun juurilla, haudan partaalla istuen kirjesalkku polvilla päällikölle tarkan selostuksen Karl Eschenin kuolemasta, edelleen Hampuriin lähetettäväksi. Ja kirjoittaessaan, jolloin joka seikka täytyi tarkoin ajatella ja selvästi esittää, hän alkoi rauhoittua, ja hänen sielunsa ankara kaksikymmentuntinen jännitys laukesi. Ja niin hän kirjoitti loput, liikettä koskevat seikat, aivan selvin ajatuksin.

Sitten hän pani kynän taskuun ja katseli hautakumpua ja tunsi enää vain kylmää katkeruutta. Tällaista se oli elämä! Muutamassa hetkessä työkyky, voima, kunnia, into, toiveet: tomua ja tuhkaa! Ja entä Jumala! Ah — Jumala! Mikä Jumala!? Voi hyväinen aika! Täytyy kiintyä aikaansa kynsin hampain, niin kauan kuin se vielä on, ja koettaa, tokko ehtii saada aikaan mitään! Häntä oli onni tähän asti paljon auttanut; hänellä oli ollut hyvät vanhemmat, Laura Morgenstern oli auttanut, ja tämä hänen ystävänsä, vainaja. Mutta nyt hän oli aivan yksin. Hänen täytyi tarttua elämään kovin käsin ja viisaasti! Rahaa, rahaa! Mitä oli nyt tehtävä? Miten oli viisainta menetellä? Mitä hän voisi saada toimeen tässä asiassa? Hänellä oli valtakirja, mutta ei yritystä toteuttaakseen rahaa. Eikä ollut liioin uskottavaa, että Arthur Eschen hänelle lähettäisi.

Kun hän paraikaa aprikoi haudan ääressä, mitä hänen oli tehtävä, niin hän näki vastapäätä kukkulalla kävelemässä kolme outoa miestä, jutellen kahden kiinalaisen ja klingien kanssa, jotka hekin olivat siellä. Ja sitten he tulivat painannetta myöten ylös hänen luokseen. Yksi vieraista oli keski-ikäinen englantilainen, jonka hän oli nähnyt rannikolla jo ennen ja jota oli mainittu eräiden kaivosten omistajaksi ja koko kulmakunnan paraaksi kaivospaikan tuntijaksi. Toinen oli saksalainen ja hänkin oli ollut rannikolla englantilaisen seurassa: mainitsivat häntä metallisuonten hakijaksi, — uskalikko mies, yllä tiukka khahipuku ja huonot säärykset, parta pörröinen. Kolmantena oli vanha kiinalainen.

He tulivat luokse, istahtivat varingan juurelle vasta luodun hautakummun ääreen ja kysyivät kaivospaikan omistajaa. Kun Klaus Baas vastasi, että tuo vainaja oli ollut osakas ja valtuutettu, niin englantilainen lohdutteli: "No saapahan levätä omassa mullassaan, se ei ole jokaisen onni." "Omassa tinassaan", tokaisi kiinalainen. Mutta saksalainen kysyi rohkeasti: "No, entäs te?"

Klaus Baas hoksasi, että kiinalainen iski saksalaiselle silmää, ikäänkuin sanoakseen: varovasti! Ja kun hän siinä hapuili keinoa käyttääkseen noita tulokkaita hyväkseen ja tapaili epävarmana sanoja — hän oli vielä aivan sekaisin äskeisestä kauheasta onnettomuudesta — niin hän huomasi, että hän puhui kömpelösti. Ja arveli näyttävänsä varmaan sangen saamattomalta ja tottumattomalta. Ja niinpä hän nyt jatkoi tahallaan kömpelöön tapaansa, tuskin itsekään aavistaen vielä, että hän koetteli houkutella heitä rohkeammiksi, sitten yhtäkkiä karatakseen heidän kimppuunsa. Ja hän jutteli sillä avuttomalla nuotilla hyvän aikaa, ja silloin hänessä heräsi häijy salainen voitonilo, ja hän kysyi muka avomielisesti minkä mitäkin ja väitti jonkun kerran vastaan. Ja kysäisipä vähä väliä ikäänkuin ei olisi kaivossanoja tuntenut: "Mitenkäs se nyt olikaan?" Ja julisti aletun ilveilyosansa lumoamana ja siitä innostuen, ettei hän Eschenistä juuri pitänyt ja ettei hän oikein tiennyt, mitä hän tällä vainajan valtakirjalla tekisi. Ja yhä haltioituen kujeesta hän salasi ovelasti ilonsa — hänen Iaisissahan ovat tosi ja hulluttelu eroamattomia kuin veli ja sisko — ja otti edestään kellertävän vuorauslaudanpään, joka oli majan rakennuksen tähteitä, ja veti, oikeastaan mitään ajattelematta, puukkonsa tupesta ja alkoi vuoleksia, mutta johtuipa siitä sanomaan lapsellisen avomielisesti: että hän oli ennen halunnut puunleikkaajaksi, mutta Eschenit olivat pakottaneet hänet, sillä hän on orpo ja niille kaukaista sukua, liikealalle.

Englantilainen sanoi silloin huolettomasti: "Nyt olisi kai omistajan parasta myydä kaivos, jos se on minkään arvoinen."

Hänen toverinsa naurahtivat: "Kukapa sen ostaisi?"