Kahdeksan päivän päästä he lähtivät kaivokselle. Oli helmikuu, ja matka oli varsin vaivalloinen. Jo merimatkalla Klangiin tuli vastuksia, jotka lamauttivat heidän rohkeuttaan ja voimiaan. Meri oli levoton; höyrylaivan huonosti hoidettu kone kolkutti ja vinkui; ruoka oli huonoa, eikä koko höyrylaivassa ollut kelvon siistiä paikkaa; heihin tuli molempiin meritauti. Mutta vielä oli toki ilma hyvä ja länsituuli liehtoi viileyttä. Vaan kun sitten päästiin maihin ja sydänmaan retki alkoi, muuttui ilmakin. Milloin paahtoi päivä kuin tuli, milloin satoi kuin saavista kaataen ja ukkonen pauhasi. He nousivat ensin jonkun matkan veneellä virtaa myöten ylös ja kulkivat sitten jalkaisin rämeiden poikki ja korkeiden aarniometsäin kautta, kaitoja märkiä polkuja pitkin. Milloin tultiin pieniin malaijilaiskyliin, ja milloin noustiin ylämäkeen kukkuloille ja painuttiin taas alas notkoon ja puhkottiin viidakkoa, joka muistutti hiukan Holsteinin viidakoita. Siellä näkyi tuon tuostakin käytettyjä tinakaivoksia; vähä väliä tuli näet aho, joka oli pengottu nurin. Pimeät ja hiostavat yöt he viettivät epämukavien pysähdyspaikkojen kojuissa. Heillä oli seuralaisina kaksi luotettavaa hindua, molemmat klingejä, sekä eräs kiinalainen ikämies kaupanvälittäjänä.
He tarkastivat matkalla useita kaivosalueita, joissa tina oli jyväsinä hiekkakerrostumassa: siitä se eroitettiin vedellä huuhtelemalla. Ja he koettivat kiinalaiselta hankkia tietoja vesivoiman saannista, työväestä ja päiväpalkoista, metallipitoisuudesta ja metallin arvosta.
Neljäntenä päivänä he tulivat kurjassa tilassa kaivokselle. He hankkivat heti muutamia työmiehiä ja tutkivat, kuinka laaja alue oli, kuinka tinapitoinen, millainen oli tarjolla oleva vesivoima, ja tekivät pari sulatuskoetta ja kyselivät alkuasukkailta kaikellaista, mistä eivät olleet selvillä. Ja viidentenä päivänä he päättivät, että kaivos pidetään itse ja otetaan siitä metalli pois, koskapa he nyt kerran olivat tänne asti tulleet ja olivat molemmat nuoria, terveitä miehiä, ja koska kustannukset heidän arvionsa mukaan eivät nousseet yli sadan tuhannen markan. Vielä saman päivän iltana he nauttivat yhdessä mietoa whiskyä ja soodaa, ja olivat ensi kertaa koko matkalla, vaikkeivät vielä oikein hyvin voineet, hyvällä tuulella.
Mutta seuraavana aamuna varhain tuli Karl Eschen toverinsa makuusijalle, ja kun Klaus Baas heräsi, valitti kovaa vatsakipua ja sanoi nauttineensa turhaan koleratippoja; oli ollut kovat tuskat koko yön. Ja kun hän aikoi palata vuoteelleen, niin hän kompastui Klaus Baasin jalkoihin ja lyyhähti voimatonna polvilleen.
Klaus Baas hypähti ylös ja auttoi hänet vuoteelle ja herätti seuralaiset, jotka nukkuivat toisessa majassa, ja kyseli unenpöpperöiseltä kiinalaiselta lääkäriä ja rahvaan lääkkeitä, ja hän lähetti klingit jotensakin vähillä toiveilla juoksemaan rankkasateesta huolimatta lähimpiin pysähdyspaikkoihin tiedustelemaan, tokko siellä sattuisi olemaan lääkäriä tai jotain taitomiestä. Mutta kun Klaus Baas sitten haki lääkkeitä pienestä matkalippaasta, kertoi sairas taistelleensa jo monta viikkoa tätä tautia vastaan ja koettaneensa turhaan lääkkeitä; mutta veli oli tahtonut saada tämän kaivosasian tavalla tai toisella mitä kiiruimmin ratkaistuksi. Sairaan täytyi vähä väliä nousta vuoteesta ja hän oli jo niin heikko, että hänen oli turvauduttava toverinsa käsipuoleen. Klaus Baas näki, että hän oli kaiken yötä ulostanut melkein selvää verta; ja päätti kaikin mokomin lähteä huomisaamuna, vaikka vasten sairaan tahtoa, paluumatkalle rannikolle.
Mutta illalla tuli kova kuume, ja puoliyöstä heikkonivat Karl Eschenin voimat niin, että hän huononi silminnähtävästi. Kuume kai lamautti hänen lujan tahtonsa, sillä hän ilmaisi nyt salaiset kuoleman ajatuksensa suoraan. Hän sanoi Klaus Baasille, sanoi luonnottoman rauhallisesti, että kun tästä nyt "tulee loppu", hänen oli otettava rahat ja paperit, jotka olivat hänen taskuissaan, ja luettava kirjeet. Ja vähät voimansa ponnistaen hän saneli valtakirjan ja piirsi sen alle nimensä ja sanoi: "Huomen oli ensi päivä, jolloin aioin jotakin liikkeemme hyväksi toimittaa; ja nyt minun täytyy kuolla."
Ja vähän ajan päästä hän lisäsi: "Veljeni ei ole kyvytön liikemies, mutta hän on vaimoaan kohtaan heikko… Te ehditte vielä pitkälle, Baas… Kun teille hyvin käy, niin muistakaa vähän äitiäni; on hirveää ajatella, että hän joutuu puutteesen."
Klaus Baas tarttui nyt hänen polttavaan käteensä ja lupasi rehellisesti ja miehen sanalla pitää huolta hänen äidistään. Ja hän puristi lujemmin Karl Eschenin kättä ja vakuutti, että kyllä hän paranee ja he matkustavat yhdessä kotiin. Mutta kauan hän ei tätä surkeutta sietänyt nähdä, vaan meni ulos majan ovelle.
Hän ei ollut vuosikausiin rukoillut, eikä hänellä ollut minkäänlaisia uskonnollisia tarpeita. Ja nyt hän seisoi rankkasateessa ja tuijotti pikimustaan pimeyteen ja tahtoi rukoilla. Ja taas yltyi rajuilma: salamat täyttivät taivaan kuin hulmahtelevat tulisoihdut, ukkonen jyrisi alinomaa, yhä täristävämpänä. Tuokio oli hiljaista, mutta silloin kajahti pimeästä metsästä apinain käheä ja ilkeä rääkynä, ja kaukana karjui tiikeri. Klaus Baasista tuntui silloin kuin ei hänen kotimaansa Jumala täällä olisikaan tai kuin sillä ei olisi täällä yhtään sananvaltaa ja että hänen oli mahdotonta saada tässä melussa äänensä kuulumaan sen Jumalan korviin. Mutta kuitenkin hänen sielustaan kohosi epätoivoinen, palava avunhuuto, ikäänkuin koetteeksi, sen Jumalan puoleen, ja kuin hourupäinen hän rukoili "Jumalaa ja kaikkia taivaan hyviä valtoja" pelastamaan hänen ystävänsä, "jota hän niin kauheasti rakasti."
Mutta apua ei tullut ja hänet hylättiin tylysti, ja murheesta sekaisin hän sai palata majaan. Siellä sairas jo houraili. Hän kertoi muka äidille ja siskoille Intian matkastansa ja kirjoitti veljelleen pitkän kirjeen: veli ei muka saisi myydä kaivosta polkuhintaan, sillä niillä rahoilla hänen vaimonsa saattoi matkustaa pitkäksi ajaksi Parisiin ja ostaa pronssiveistoksia ja silkkisiä, hienoja alushameita. Ja niin heittelehti Karl Eschen pitkän aikaa rauhattomasti vuoteellaan: hän virui, poloinen, omassa veressään.