Ja hän kuleksi tuhman näköisenä kaivoksella ja huomasi silloin, että suonet olivat vahvat; ja lähetti salaa kirjeen rannikolle ja pyysi avuksi luotettavaa miestä.
Kun työskenneltiin ankarasti ja sää oli suotuisa, niin valmistui sulattimo kahdessa viikossa, ja kaksi päivää sen jälkeen olivat ensimäiset kaksisataa tinaharkkoa valetut ja ladottiin härkävankkureihin. Silloin nakkasi Klaus Baas korean laudanpään pois ja tuli reippaasti paikalle. Englantilainen kiiruhti luokse ja koetti pidätellä häntä puheillaan ja aikoi tiliä antaessaan pistää hänen kouraansa sadan dollarin setelin. Mutta Klaus Baas ei huolinut kuittia eikä seteliä, vaan vertasi kuittia kuormiin, ja näki silloin, etteivät ne lyöneet yksiin; hän luki harkot uudestaan ja jakoi kontrahdin mukaan: nämä maksuna, nämä Eschenin liikkeelle.
Toiset ihmettelivät ja nurisivat, että tällä tavallahan nyt syntyy rettelöitä sittenkin! Klaus Baas vastasi lyhyesti: noudattakoot välikirjaa, tai hän kääntyy lähimpäin viranomaisten puoleen. Ja hän meni majaansa ja istui ovella telttatuolilla koko kuutamoisen yön, revolveri varmuuden vuoksi kädessä.
Huomenna oli jo keinottelijain kiukku lauhtunut, ja he tulivat hänen luokseen ja sanoivat hiukan kujeillen: "No, ettekö te nyt puunleikkausta harjoitakaan?"
Klaus Baas oli vielä liian nuori mukautuakseen samaan sukkelaan sävyyn ja ärähti nenäkkäästi: "I am a merchant like you".[73]
Seuraavana päivänä tuli rannikolta eräs toveri, jonka liike oli lähettänyt hänen avuksensa, ja hän jäi hänen luokseen.
Klaus Baas toimitti Hampuriin selostuksen kaivosyrityksen nykyisestä tilasta ja kehoitti puolestaan kaivamista yhä jatkamaan, koska se kerran oli aloitettu, sekä lähetti viikottain saadun tinan rannikolle. Toisella kuulla tuli Arthur Escheniltä lyhyt kirje, jossa hän kiitti kuivasti Klaus Baasin ilmoituksesta "rakkaan veljemme kuolemasta." Liikepuolta koskevat seikat selvittäisi konttori, jossa Klaus Baas palveli. Mutta sitten kirjoitti konttori, että heidän tehtäväkseen oli määrätty myydä tuo "kovanonnen kaivos" mitä pikemmin, ja se oli päättänyt lunastaa sen itse. Siten jäi Klaus Baas vielä puoleksi vuotta konttorin palvelukseen kaivokselle. Sen jälkeen hän anoi pääsyä takaisin konttoriin. Tuli viimeinen sydänmaassa olon päivä, viimeinen haudalla käynti, sitten rannikolle paluu.
Nyt hän työskenteli taas vaaleankeltaisen pulpettinsa ääressä ja pelasi tennistä vihreällä ruohikolla ja vietti illat hallissa, totisempana ja hiljaisempana ja liikkeissään ja puheissaan hillitympänä kuin ennen. Ei hän ollut enää joka suhteessa yhtä tyytyväinen kuin ennen: Karl Escheniä ei ollut olemassa; Oldenburgin poika oli lähtenyt Singaporeen; uudet tulokkaat, joita oli kaksi, olivat liian nuoria ja nulikkamaisia. Ja kaivosretki olisi voinut luoda hänen onnensa, johtaa hänet itsenäisempään asemaan, mutta niin ei käynyt.
Ja siksi hän istui illoin monta tuntia pienessä huoneessaan yksinään ja lueskeli vanhoja aikakauslehtiä ja ajatteli harmitellen, kuinka kauan hän vielä saisi odottaa, kunnes pari kolme häntä ylempää ja pystyvää miestä siirtyisi pois ja hän saisi paremman paikan. Ja hän ajatteli, että taitaa olla parasta kun ei yritäkään täällä, vaan lähtee koettelemaan onneaan Hampuriin.
Niin tuli eteen kotimatka aikaisemmin kuin hän vuosi sitten oli ajatellut.