Oliko nyt neljä vuotta siitä, kun hän oli Intiaan saapunut kauniine haaveineen? Lepäsikö nyt siellä metsäisten, sinisten vuorten takana varingapuun alla Karl Eschen? Eikö konttorissa Beachstreetin varrella, joka oli ensin niin täynnä ihmeitä ja arvoituksia, ollut hänelle enää mitään uutta? Eikö haaveksittu Intia, josta hän oli toivonut, uneksinut oikeita edistymisensä ihmeitä, ollut häntä edistänytkään eikä näyttänyt ihmeitä lainkaan? No niin, minkä sille voi! Tehty on tehty! Hän sai kiittää onneaan, kun pääsi sieltä edes terveenä kotiin. Hän oli nuori vielä, hänen oli nähtävä, eikö kotimaassa riittäisi työtä ja onnea hänelle.
Tämä höyrylaiva oli suurempi kuin se, millä hän oli Intiaan matkustanut. Ja kaikki paikat oli täynnä: nuoria miehiä, jotka kuin hän straitilla[74] oltuansa palasivat kotimaahan; naineita ikämiehiä, jotka matkustivat kotiin "for good",[75] enimmät hiukan puolivillaisia: miehet puhelivat kursseista, rouvat leningeistä ja koristuksista, ja istahtivat aterioitua pariksi kolmeksi tunniksi sohville loruamaan. Saksalainen opettajatar, irlantilainen naislähetyssaarnaaja, nuori englantilainen kauppiaan vaimo, joka tuuditti kaksoisiaan pienen pienessä verkkovivussa.
Klaus Baas meni milloin kenenkin luo juttusille; hän puheli vanhojen liikemiesten kanssa kaupasta ja merenkulusta, verkkaisen laiskasti, ja kuunteli heidän naikkostensa jalokivi-esitelmiä. Mutta mieluimmin hän istui nuoren äidin luona ja keskusteli hänen kanssaan puolisosta, lapsista, vanhemmista. Ja hän keinutteli hiljaa vipua ja leikitteli lasten kanssa, itsekin sellaista hellyyttä ihmetellen, niin että hänen poskillensa syttyi hieno puna. Ja hän vakuutteli omaksi ja rouvan kummastukseksi että babyjen sinisilmät muuttuvat ajan pitkään ruskeiksi.
Eräänä pilvisenä, keskikesänpäivänä puolelta päivin hän palasi mukavan matkan jälkeen Hampuriin ja meni erään matkatoverin kanssa hotelliin ja sieltä suoraa päätä H.W. Thaulerille, hän tahtoi näet välttämättä nähdä, eikö liike voisi tarjota hänelle jotain tointa. Mutta hän saikin huomata, että ylemmät olivat hänen tiellään, niinkuin hän oli jo ajatellut Intiassa; häntä ei koetettukaan kiinnittää liikkeesen; oli ehkä saatu vihiä hänen keinotteluistaan omin nokin. Silloin hän meni hyvinkin allapäin A.C. Eschenin konttoriin. Arthur Eschenin oli huomattavasti hyvin vaikea nähdä lähistöllään häntä, sillä olihan hänellä ollut hallussa velivainajan kirjeet, joissa kelpo veli oli moittinut häntä huonoista kaupoista ja liian tuhlaavaisesta kotielämästä. Ja hän sanoi hyvin vierovasti, että kuoleman selostus oli ollut siksi perinpohjainen, ettei hänellä ollut enää mitään kyseltävää; mutta äiti kai mielellään tapaisi Klaus Baasia; eikä kysynyt sanallakaan, mitä Klaus Baas nyt kotiin palattuansa aikoi.
Silloin Klaus Baas lähti Mittelwegille ja seisoi pian vanhassa tutussa salissa, ympärillään nuo tummat öljyväritaulut, seisoi ystävä-vainajansa äidin edessä. Rouva Eschen itki. Klaus Baas sanoi tulleensa ainoastaan sen vuoksi että hänen poikansa oli pyytänyt häntä siellä käymään ja että hyvä tapa niin vaati, — muuten hän olisi pysynyt poissa, sillä luonnollisesti tuotti hänen näkemisensä rouvalle vain tuskaa; ja hän oli kertonut jo kaikki tarkalleen ja totuuden mukaisesti kirjeessä. Ja niin sanoen hän asetti pyöreälle sohvapöydälle kolme kuihtunutta varinganoksaa, puun, jonka juurella Karl Eschen lepäsi, ja lisäsi kuivanlaisesti ja puisevasti, että ystävä-vainaja oli pyytänyt häntä ajattelemaan hänen äitiään, jos rouva sattuisi tarvitsemaan hänen apuaan; sellaista tapausta hän ei tietysti toivonut ja uskonut, mutta jos sattuisi: hän tekisi kaiken voitavansa parhaan ystävänsä äidin tähden. Ja kun rouva ei mitään kysellyt, Klaus Baas nousi ylös ja odotti, että rouva hyvästelisi. Rouva Eschen katsoi häntä lempeästi kyynelten läpi ja näytti haluavan sanoa vielä jotain, tai ehkä pyytää viipymään, mutta ojensi sitten kätensä ja puristi Klaun kättä kovasti; mutta talossa käymään hän ei pyytänyt sanallakaan.
Kun Klaus Baas painoi salin oven kiinni ja tuli hämärään eteiseen, raottui ovi sen päässä ja kaita laskevan päivän hohde valahti eteiseen. Hän katsahti ovelle ja näki silloin sieltä pilkistävän nuoren tytön: hänen irtaimilla, vaaleilla hiuksillaan hohteli valo kuin kulta. Klaus Baas meni eteisestä portaille, ja ajatteli surevaa Eschenin rouvaa, ja että se tyttö oli varmaankin pikku Sanna; hän olisi häntä mielellään tavannut, Sanna oli aina ollut niin hupainen ja kiltti. Mutta samassa aukeni Klaus Baasin takana katuovi ja kuului arastelevia askeleita, ja Klaus Baas tunsi, että ne olivat Sannan. Tyttö arasteli yhä; mutta vihdoin hän teki lujan päätöksen ja tuli kiireesti alas ja alkoi puhua — Klaus Baas luuli hänen kysyvän jotakin velivainajasta — ja pyysi hyvin häpeissään:
"Suokaa anteeksi, herra Baas, mutta minulla olisi pieni pyyntö… Muistatteko, kuinka otitte silloin neljä vuotta sitten, kun olin kymmen-vuotias, minut vuoteesta ja kannoitte toiseen huoneesen… äiti ja sisko — joka on nyt Meksikossa — ja tyttö, joka silloin oli siinä, ovat luvanneet, etteivät he hiisku siitä kellekään. Mutta teidän täytyy myös se ehdottomasti luvata, herra Baas, olkaa nyt niin hyvä?"
Klaus Baas oli hienolle, komealle tytölle kohtelias kuin täysikäiselle neidille ainakin — kuinka voimakkaat, upeat huulet Sannalla oli; yhä vieläkin niiden lomasta hampaat vähä väliä pilkistivät — ja Klaus Baas vastasi kohteliaasti: "Lupaan tietysti… mutta miksikä…?"
Sanna tähysteli kenkänsä kärkeä ja sanoi hämillään ja tärkeästi: "Kun on eräs ystävä… häpeäisin faktillisesti kuollakseni, jos hän saisi sen kuulla! Ja sitäpaitsi: hän tulisi ihan hulluksi mustasukkaisuudesta. Olkaa nyt niin hyvä, herra Baas! Miten taivaallista, jos voisitte vannoa, ettette siitä hiisku kellekään!"
"No minä vannon kautta sieluni", lupasi Klaus Baas ja ojensi kätensä, — ja piteli Sannaa kädestä, vaikka hän jo kääntyi mennäkseen. Ja kysäisi silloin iloisesti, kädenlyönnin yhä yhdistäessä heitä: "Ja — osaatteko vielä matkia tiikeriä ja jalopeuraa kuin silloin, kuusivuotiaana?" Mutta nyt väänsi Sanna arasti ja melkein peläten kätensä irti ja meni sisään. Klaus Baas pudisti katkerasti päätänsä. Korskea, kummallinen heimo! hän supisi ja meni kaupungille.