Hän ehti vasta illalla omaistensa luokse. He asuivat nyt uudessa paikassa, avarammassa huoneistossa Wexstrassen varrella. Klaus Baas ihmetteli, miten pian nuori väki kasvaa, ja istuskeli äidin ompelupöydän vieressä, — sekin oli sillä välin laajentunut — ja kyseli kaikellaista ja vastasi lempeästi nuorimpain lukemattomiin kysymyksiin. Hän kuuli, että Laura Morgenstern oli kuollut ja että Kalli Dau oli toisena perämiehenä samassa laivassa, joka oli sivuuttanut heidät tulomatkalla Suezin kanavalla. Ja sitten hänen oli lähdettävä katsomaan Hannan huonetta; Hanna oli nyt valmis opettajatar: pyylevä ja hiukan kalpea, suora tukka vaalea, silmät hellät ja hyvät. Antje Baas ei tietysti puhunut paljoa: istui vain ja ompeli levähtämättä ja katsahti silloin tällöin, melkein välinpitämättömästi, kotiin palanneesen poikaansa. Ja tulokkaan täytyi kertoa, kertoa, — kunnes kolmetoista-vuotias Riku, joka seisoi hänen vieressään, nukahti, painaen päänsä hänen kainaloonsa.
* * * * *
Klaus Baas lepäili yhden päivän kotona ja purki tavaroitaan ja meni sitten P.C. Trimbornin konttoriin. Mutta siellä kerrottiin, että vanha päällikkö oli vielä kerran ijästään huolimatta lähtenyt pitkälle matkalle Etelämerelle ja ettei hänelle ollut paikkaa tarjolla. Klaus Baas tuli tällaisesta vastoinkäymisestä hyvin pahoille mielin ja kyseli kaikilta tutuiltaan tointa, mutta ei onnistunut saamaan. Viikon juoksenneltuaan hän näki selvästi, ettei toistaiseksi ollut edessä muu kuin meno johonkin tavalliseen pankkiin tai laivanvarustamoon, pikkuvirkaan, jossa sai huonon palkan ja harvoin, tuskin milloinkaan, tilaisuutta käyttää omia aivojaan, omaa tahtoaan. Ja äitikin alkoi katsella häneen pilkallisesti.
Eräänä päivänä, kun hän palasi taas allapäin turhalta paikanhaku-retkeltä, hän pistäysi Alsterdammille päästyään vähäksi aikaa Belvederen kahvilaan. Siellä hän istuskeli ja aprikoi tulevaisuuttaan, ja oli kiukuissaan viinurille, joka ei palvellut häntä kyllin kohteliaasti, ja ajatteli: Olisipa boyni tuolla tavalla käyttäytynyt! Ja hänestä tuntuivat nyt — niinkuin puolisivistyneistä oloista kotimaahan palanneesta ainakin, — kotoiset olot ahtailta, ja hän mietti päänsä puhki, mitä nyt olisi tehtävä. Ja aina hän vain pääsi siihen surulliseen tulokseen: parasta on lähteä kotimaasta pois ja ottaa vähäpätöinen paikka Brasiliassa; sitä varten hän oli näet kahvilaan tullutkin, keskustellakseen siitä erään tutun kanssa. Mutta tuijotellessaan päiväpaisteiselle Jungfernstiegille hän näki sieltä pylväiköstä päin tulevan pitkän, hoikan miehen, yllä musta helmatakki, joka liehui keikkuvan käynnin tahtiin. Hän tuli koivet hiukan hajalla, ja kautta korvien, jotka pörhöttivät pulskina pyöreässä päässä, paistoi ilta-aurinko.
Tutun näkeminen oli Klaus Baasille kuin vapautus; hän nousi ylös ja viittasi ystävää tulemaan luokseen. Heini Peters oli mahdottoman hyvillänsä; hän kysyi, miten Karl Eschen oli kuollut, ja kertoi kaikellaista heidän yhteisistä tutuistaan. Ja sitten hän alkoi puhua omista hommistaan, joista hän tietysti oli hyvin innostunut. "Minulla on nyt pieni konttori, Baas, oma saviruukku-agentuuri, kompuksena on eräs jalo ystävä Busch, jota et vielä tunne. Erinomaisen hieno mies!"
Kiuas Baas kysyi, mitenkäs liike sitten ottaa vedelläkseen?
Silloin Heini Peters nosti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi surullisena: "Vanhusten täytyy tietysti vähä väliä tukea. Mutta nehän antavat rahaa niin mielellään, Klaus. Minä toivon, että se vähitellen rupee vetelemään."
"Sinä touhuat liiaksi kaikellaisissa hommissa, jotka eivät kuulu kauppatoimeen", sanoi epäuskoinen Klaus Baas.
Heini Peters nyökkäsi silloin totisena päätänsä ja tuli yhtäkkiä vallan tunteelliseksi. "Nyt olen saanut senkin aikeeni toteutetuksi, Baas! Kai muistat, että meidän suuren runoilijamme äiti nukkuu meidän kirkkomaallamme? Mutta nyt hän ei nuku siellä enää tuntemattomana: hän nukkuu nyt korkean lehmuksen alla teitten risteyksessä! Minä matkustan ylihuomenna sinne, ottamaan osaa muistokiven juhlalliseen paljastukseen… Kuulepas, mitäs arvelet, — lähdepäs mukaan! Isä ja äiti ihastuisivat niin kauhistavasti, ja eräät hyvät neitoset kanssa! Hurmaavan hyviä neitoja, saat uskoa! Minä olen kertonut heille usein sinusta! Pillit pussiin vaan nyt, tule pois! Sinähän olet vielä ihan väsynyt ja kuitti mies! Viikon oleskelu raikkaassa meri-ilmassa virkistää sinua!"
"Viikon oleskelu!" toisti Klaus Baas myhäillen ja siveli tuuheanlaisia viiksiään. "Ei, veli hyvä! Viikkoa en siedä olla mokomassa maakylässä!"