XVI.
Kaupunki oli aukealla, vihreällä lakeudella. Raikas tuuli puhalteli mereltä ja keinutti vanhain ja äsken istutettujen puiden latvoja, jotka kohosivat milloin yksittäin ja milloin ryhmissä ja riveissä matalien, punaisten kattojen joukosta. Kadut olivat mutkaisia, ja vähän liikkui väkeä niiden kaidoilla käytävillä. Torin reunassa komeili suuri, kömpelö ja ruma kirkko, ja sen kulmalla seisoivat maalaisen vankkurit kuin mikä pieni lelu.
"Katso tuonne", huudahti Heini Peters, kohottaen pitkää kättään ja osoittaen harmaata, satavuotista taloa heitä vastapäätä. "Tuolla seisovat jo portailla minun vanhempani! Ah noita hyviä ihmisiä! He ovat jo vanhanpuoleisia, Klaus, menivät naimisiin myöhään. Ah minun rakkaita vanhuksiani! He kuolisivat surusta, jos minä lähtisin ulkomaille!"
Hän heilutti hattuaan ja kättään ja hänen takkinsa pitkät helmat vilkuttivat myös. "Katsokaa, tässä minä tuon intialaista!" hän huusi. "Se on vielä ihan ruskea auringon paisteesta ja kuiva kuin kapakala!"
Vanhukset antoivat vieraalle kättä ja veivät hänet aivan heti katettuun päivällispöytään ja kysyivät kuulumisia matkalta; ja äiti hoki vähä väliä: "Voi herranen aika, Heini, mitä jos sinun pitäisi tehdä sellaisia matkoja!" Ja he kyselivät kaikellaista Klaus Baasin omaisista ja niistä ajoista, jotka hän oli viettänyt samassa konttorissa heidän Heininsä kanssa. Klaus Baas istui mukavassa asennossa ja nautti kotipuolen ilmasta ja siitä hetkestä täysin siemauksin ja ihaili milloin oivallisesti katettua pöytää, milloin kauniilla kuvilla koristettuja seiniä tai noita kolmea miekkosta, jotka olivat vieraalle niin ystävällisiä ja samalla toisilleen hassunkurisen helliä: pistivät kätensä toistensa kainaloon ja tyrkyttivät tosilleen punaviiniä sanoen: "Voi kuinka sinä olet hyvä!" "No mutta isä kulta!" "Pidähän nyt huolta itsestäsi!" "Mutta ethän sinä nyt ollenkaan pidä puoliasi, lapsi parka!" "Hei, Heini, otapas vielä pieni kulaus!"
Aterioitua tarttui Heini Peters Klaus Baasin käsikynkkään ja lähti näyttelemään hänelle kaupungin merkillisyyksiä: kirkkoa, joka muinoin oli ollut laajan alueen Herran huoneena, mutta oli nyt aivan liian suuri sekä vanha ja ränsistynyt: kaupungin ylpeys ja huolen esine; talonpoikaistaloa, jossa oli kyömyinen, reuhottava olkikatto ja siro runkoristikko ja somilla leikkauksilla koristetut vuoliaiset: se oli löydetty kaukaa kotiseudun yksinäisestä kylästä, pienen tammilehdon laidasta, sinne unohdettuna ajan kiitävän virran lähteelle, ja oli tuotu tänne ja pystytetty tupineen ja eteisineen viheriäiselle niitylle vanhan lehmuksen varjoon, muistuttamaan nousevalle nuorisolle esi-isien elämästä ja tavoista. Ja Heini Peters näytti kaupungin raatihuoneen: rauhallinen, vankkapiirteinen kuva koko seudun terveestä kansasta; äsken valmistuneen kansakoulun, jonne kaupungin pikku väki kokousi valoisiin saleihin tai äsken istutettujen lehmusten piiriin, leikkikentille; sekä satamaan vievän kadun ja sen varrella useita suuria liikeyrityksiä, vanhempia ja nuorempia: hiilentuonti-liikkeen, suuren puusepänpajan, kaksi jauhokauppaa, komean puuhovin korkeine lankku- ja yhä korkeampine lauta- ja rimataapeleinensa. "Kas tuolla", sanoi Heini Peters sitten, osoittaen komeaa taloa, joka oli puuhovien vieressä, "asuu kaupungin kauniin neitonen! Mikä hurmaava olento! Hän oli äsken ikkunassa ja näki meidät. Nyt se katosi. Minä olen jo monasti hänestä sinulle kertonut. No, sittenpähän näet!… Ja nyt mennään kalmistoon!"
Se oli aivan lehmusten peitossa, jotka ympäröivät sitä suorasivuisena neliönä; mutta oli niitä piirin sisälläkin hautojen välissä. Ja erikoisen korkeat ja kauniit olivat ne kujat, jotka jakoivat ristiin käyden tarhan neljään osaan.
Heini Peters oli äsken heltynyt; nyt hän suorastaan haltioitui. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta ja hänen pitkäin jäsentensä liikkeet olivat juhlallisen mahdikkaat. Hän viittasi haudankaivajan asuntoa: pientä, punakattoista majaa puiden vihreässä siimeksessä. "Kas tuossa asuu minun kallehin ystäväni! Kukaan ei tätä kirkkomaata tunne niin perusteellisesti kuin me kaksi; kukaan ei rakasta sitä niin puhtaasti kuin me kaksi."
Hän vei vieraansa pitkän, valkean penkin luo, joka oli käännetty illan laskuun päin; siitä oli näköala koko kuolleitten kedolle, keltaisten sauramojen verhoamalle. "Täällä me istutaan niin usein tunnit pitkät", hän jatkoi. "Ah, kun aurinko laskee ja pilvet ruskottelevat sen ympärillä, ja kun kullakin pikku kumpusella on oma varjonsa, ja kun me saamme puhella kuolleista: ihanaa, hurmaavaa! Näetkös tuota hautakummelia tuolla?" hän jatkoi, nyt hiljaisemmalla äänellä, "tuolla, sitä juuri? Sinne laskettiin neljätoista vuotta sitten pitkä, paksu, pyöreä Taneli Tamp, seudun mainittavimpia miehiä, joka painoi kaksisataa naulaa. Ja ajattelepas tätä nyt: kun minä kolme vuotta sitten kävelen täällä ystäväni kanssa eräänä syksyn harmaana iltana lehmuskujissa, niin minkäs näin: hautakummelin toinen sivuseinä oli luhistunut melkein sisään. Me avattiin aukkoa lisää ja tahdoimme nähdä, mitä tuosta suuresta miehestä oli jälellä. Nostimme arkun kannen pois — ja mitäpäs luulet, että hänestä oli jälellä? Mitä oli jälellä suuresta, kuulusta, paksusta merkkimiehestä?" Heini Peters napsahutti sormiaan ja naurahti omituisesti, hiljaisen iloisesti ja sanoi: "Ei tämän vertaa! Ei kerrassa mitiä!! Ja hänellä oli kaksi suurta tilaa ja hän painoi nauloja kaksisataa! Hänen arkkunsa perästä kulki kolme pappia… nyt: ei mitään! Ei kerrassa mitään! Pikkusen lahoa multaa vain, hyppysellinen, linnun noukkaama! Haha — minne hän oikein hävisi, tuo mainio mies?"
Heini Peters naurahti hiljaa ja iloisesti, ja käveli vähän aikaa edeltä, ja seisattui sitten ja kuiskasi: "Katsopas tänne… tätä hautaa! Tästä syntyy vielä kerran hauskoja tarinoita! Oli näet kerran täällä meidän kunnassa tyttö, joka oli hiukan hassahtava ja rampakin, ja leikitteli kaiken ikänsä — hän eli lähes kuusikymmen-vuotiaaksi, — leikitteli pitkillä, paksuilla rautaketjuilla. Muuta hän ei tehnyt milloinkaan: leikitteli vain leikkimistään ketjuilla, jotka kuluivat kiiltäviksi kuin hopea hänen käsissään. Ja kun hän sitten vihdoin kuoli, niin ei ymmärrettävästikään tahdottu enää nähdä noita ketjuja, ja annettiin ne hänelle hautaan mukaan. No ajattelepas nyt päivää, joka on kerran koittava: täällä aletaan lapioida ja tehdä töitä uusia hautoja varten — ja silloin löydetään ne ketjut! Mitä luulet ajateltavan? Murhaa, kauheita surmatöitä ja vankeutta! Ja katsopas: ne ketjut olivatkin tytön leluja! Että todellisuus oli merkillisempi kuin heidän mielikuvituksensa — sitä eivät he älyä ajatella!"