Ja Heini Peters nauroi itsekseen ja käveli edelleen. He kulkivat nyt lehmuskujan päähän ja tulivat kahden huonosti vaalitun haudan luo. Siellä osoitti Heini Peters taas hautaa, jolla oli vielä kummun muoto, vaikka sitä jo ruoho ja sauramot peittivät.
"Katsopas tätä hautaa", hän sanoi ja tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. "Täällä eli ennen vanha rouva, jonka kaikki tunsivat, sillä hänellä oli merkillinen kyky nähdä vain elämän nurinkuriset ja mustat ja onnettomat puolet. Ja ei ainoastaan nähdä, vaan myös ennustaa kaikesta tulevasta pelkkää onnettomuutta. Hän kuleksi kärtyisenä ja synkkänä kylillä, ja jokainen väistyi hänen tieltänsä, sillä jokaisen työt ja toiveet hän muserti samalla tuomiolla kuin omansakin, tuomiolla, joka oli aina hänen huulillaan: 'Se on niin hullua ja nurinkurista.' Mutta kun hän sitten kuoli ja haudattiin, niin sattuivat pappi ja haudankaivaja ystäväni olemaan hiukan huolimattomia, sillä lapsilauma leikki ja melusi kirkkomaalla. Ja siitä johtui, että kantajat laskivat arkun hullusti hautaan: pääpuolen länttä kohti. Pappi ja ystäväni huomasivat tiettävästikin sen, mutta he iskivät toisilleen silmää ikäänkuin sanoen: 'Kas minkä hullun tempun se muija meille vielä teki!' Ja sitten he vilkaisivat toisiinsa taas ja se merkitsi: 'Se oli hänelle parhaiksi! Jääköön hän vaan siihen asentoon! Hän synkensi niin monta sielua sanomalla: kaikki on niin nurinkurista, joten hän nyt voi maata haudassakin nurin kurin.' Hauta luotiin niin ollen umpeen ja ajateltiin, että sillä hänestä on päästy! Mutta eräänä lauantaina kun minä tulin Hampurista tänne ja menin tuon ystäväni luo, niin hän sanoi minulle, että hän ei ollut saanut rauhaa sen matamin vuoksi. Ensistään siksi, että se oli ennustanut aina pahaa, ja ennustukset olivat nyt häneen itseensä nähden käyneet toteen: hän joutui hautaan nurinpäin; joten hän nyt — missä ja minkälaisessa tilassa lieneekin, — varmaan toivottelee papille ja hänelle vaikka mitä elämän pahaa. Ja toiseksi myös siksi, että mitenkäs sitten käy, kun hautausmaalla noustaan ylös kuolleista ja kaikki muut nousevat ylös oikein päin, kasvot itää kohti, josta Vapahtaja tulee eli josta aurinko nousee tai miten se nyt lie, — ja mummo yksinään nousee takaperin: selin itään, kasvot länteen? Hän saattaa tulla siitä suorastaan hulluksi, saattaa valittaa ylimmälle tuomarille tai karata syyllisten kimppuun, — sillä onpa heidän vain oltava läsnä siinä tilaisuudessa. Tai herra ties mitä onnettomuutta siitä saattaa koitua; niin merkillisesti vain oli asiat, ettei ystäväni voinut päästä siltä ajatukselta rauhaan ja oli tulla ihan hassuksi. — No, mitäs muuta: haimme samana iltana pari naapuria avuksi ja avasimme yöllä haudan ja käänsimme mummon oikein puolin."
Heini Peters nauroi ja napsahutti sormiaan: "Eikö se ole mukavaa?
Mitä?… Eikö ole mukavaa? Mutta nyt, seuraa minua!"
"Silmää tuota", hän lausui sitten sangen vakavasti ja juhlallisesti ja osoitti aivan uutta hautaa, joka oli kauniilla paikalla, käytäväin risteyksessä, suurten lehmusten siimeessä, hautakivi verhottu vaatteella. "Tässä lepää meidän suuren runoilijamme äiti." Ja asettaen hennon kätensä hautapatsaalle hän jatkoi: "Ensin oli hän tuolla rinteellä köyhäin puolella, mutta minä sain hänet siirretyksi tänne, ja tässä hän nyt lepää. Olen ylpeä siitä, että sallima valitsi minut tämän kunnianosoituksen täyttäjäksi; ja olen hommannut sinut tänne tänään sentähden, että patsas vihitään juuri nyt iltapäivällä."
Todellakin alkoi kirkkomaalle tulla pian väkeä pyhäisissään, ken miltäkin pikku kujalta, vanhaa ja nuorta. Sitten käveltiin edestakaisin sivukäytävillä ja pysähdyttiin hautain luona ja kokoonnuttiin käytävien risteykseen. Ja pian tuli lehmuskujaa pitkin pieni juhlakulkue: tuli pikku tyttöjä opettajansa johdolla, vaaleissa puvuissa ja kukkaskorit kädessä, tuli valtuusto, ja tulivat papit. He järjestyivät haudan ympärille, ja rovasti astui esiin, otti samettimyssyn päästänsä ja ylisti syvämietteisin sanoin runoilijan äitiä ja hänen poikaansa, ja todisti, että luterilainen pappi, jos hän on voimakas persoonallisuus ja oma olio, saattaa tunkeutua kirkonopin piikkilanka-aidan lävitse ymmärtämään toista suurta persoonaa ja omaa oliota, vaikka tämä oli kulkenut vapaasti omia teitänsä kirkosta ja ihmisten arvosteluista huolimatta.
Klaus Baas oli kuudenkolmatta vanha ja hän oli viettänyt neljä vuotta loitolla kotipuolesta ja Holsteinin valkohipiäisistä tytöistä. Hänestä tuntui Heini Peters, joka miettien tuijotti peitettyyn patsaasen, äitelän sentimentaalilta, juhla tarpeettomalta ja papin puhe tyhjän hyllyvältä. Hän ajatteli: mitä touhua kahdesta olemattomasta! Ja hän etsi ympäriltään elämää, katsellen nuorten parveen haudan toisella puolella. Ja silloin hän näki pääkäytävän vieressä, vanhalla hautakummulla, tumman kuusiaidan vieressä, ruskeatukkaisen tytön vaaleassa puvussa, kahden ystävänsä seurassa. Hento sulous hohti koko hänen olennostaan ja ympäröi hänen hienoa päätänsä. Hänen armauttaan lisäsi vielä se, että hän oli hämillään, kun oli sattumalta joutunut liian lähelle pääjoukkoa eikä voinut enää lähteä pois korkealta, näkyvältä paikaltaan. Klaus Baas tuijotti ihaillen tuota ihanaa, arkaa ilmestystä. Silloin kai sanoi joku tytölle: katso miten tuo sinua tähystää, — sillä tyttö vilkaisi pelästyen ja iloiten häneen, ja nuorukainen näki hänen puhtaat silmänsä. Klaus Baasin sydän alkoi jyskyttää melkein kuuluvasti. "Se on varmaan se puuhovin tyttö! Se on kuullut minusta ja näki jo minut! Mikä armas, kaunis tyttö!"
Hän vilkaisi syrjästä Heini Petersiin: tämä seisoi yhä punervatukkainen pää kumarassa: muistojen ja jalon tekonsa taakka sitä painoi. Klaus Baas peräysi hiljaa pois joukosta ja pääsi huomiota herättämättä piirin ulkopuolelle, ja kiersi sievoisen kaaren, löysi paikan, josta voi katsella tyttöä paremmin. Ja hän näki haudan aidalla pienen, ruskean kuultavan käden, hän näki hienosti kaareuvat uumat ja hennon poven, joka liikkui ohuen vaatteen alla. Ja nyt, nyt katsoi tyttö taas aroin, uteliain silmin häneen… Herra Jumala, miten armas!
Sitten loppuivat juhlamenot ja vanha väki lähti taas kävelemään ja hautoja katselemaan. Lapset pyytelivät perhosia, jotka ristien välissä liihoittelivat ja kukkasissa kuhisivat. Arvon valtuusmiehet astelivat vakaina tarhan leveätä käytävää, ja yhtäkkiä Klaus Baas huomasi Heini Petersin sen tytön vieressä… tyttö punehtui ja nyökäytti päätänsä sievästi… Mutta samassa loikkasi Klaus Baas luokse, ja nousi kummulle, missä tyttö seisoi, ja hän tarttui pieneen viileään käteen ja kuuli Heini Petersin esittelevän: "Tämä nyt on Martje Ruhland, puuhovilta… kuule eikö tämä juhla ollut liikuttava, Martje? Ah, katsopas Klaus, kuinka ihmiset vaeltavat hiljaa… oi tätä pyhäisen iltapäivän ja kalmiston rauhaa!" Mutta Klaus Baas piti yhä tytön kättä ja unohtui aivan hänen silmiinsä, ja riemuitsi ja vaikeni. Silloin tyttö loi katseensa arasti maahan ja virkkoi epäröiden, sangen pehmoisella äänellä: "Minä näin teidän menevän tänään ohi… Mutta nyt minun olisi mentävä kotiin…" Silloin Klaus Baas veti hänet alas hautakummulta.
Ja sitten he kulkivat rinnakkain ja Klaus Baas kertoi kaikellaista: kertoi kuinka hän ennen oli aina halunnut käydä täällä ja kuinka aika vihdoinkin oli sen sallinut, halu voittanut; ja kuinka hän nyt oli onnellinen. Neito katsoi häntä arasti, ja hänen silmistään kuulsi koko hänen sielunsa: hellä, arka naisen sielu. He tulivat kastanjakäytävään ja Klaus Baas kertoi paraikaa, miten ihanalta ja uudelta kotiseutu hänestä tuntui. Ja he tulivat puuhoville korkeain lankku- ja lautataapelien väliin, ja silloin Heini Peters sanoi: "Mennään Martje Ruhlandin luo kahville."
Perhe istui jo pyöreän pöydän ympärillä ja tervehti Heini Petersiä, vanhaa naapuria ja ainaista vierastaan, ja oli nuorelle muukalaiselle hyvin ystävällinen. Isäntä, hento, parraton vanhus, kyseli kuulumisia patsaanpaljastusjuhlista, kehui pastoria, mutta moitti hiukan pormestaria. Emännällä, sävyisällä harmaahapsella, oli tyttären lempeät, hiukan elämänarat silmät, ja hän puhui pojistaan, jotka olivat hänen kuvaamattomaksi surukseen kaikki pesästä poissa, mutta Jumalan kiitos, kaikki kelpo toimissa: vanhin Kielissä jossakin puutavaraliikkeessä: hän ottaa aikoinaan isän liikkeen hoitoonsa; ja kahdella nuoremmalla oli Berlinissä tehdas, joka tuotti hyvin. Isä pudistelikin kuitenkin hupaisesti päätänsä ja sanoi: "Noo… on siinä tinkimisen varaa; omat lapset ovat aina parhaat äideistä… etenkin meidän äidistä." Mutta rouva ei siitä huolinut, vaan kertoi yhä pojistansa. Sitten tuli sisään vanhempi sisko; hän oli mustissa, oli näet jo leski; hänen liikkeensä olivat rauhattomat ja suuret silmänsä olivat raskasmieliset. Hän alkoi kysellä Klaus Baasilta, millaisia Intian aarteet ovat, ja surkutteli häntä suuresti, kun hän nauraen vastasi, ettei hän ollut nähnyt niistä juuri muuta kuin sormukset, jotka eräällä paksulla, pullealla kiinalaisäijällä oli keltaisissa käsissään. Pikku neito Martje, perheen nuorin, tuli milloin kenenkin luo ja tarjosi ja pyysi ottamaan ja tiedusteli kunkin kahvin ja leivän tarvetta; ja hänen äänensä oli niin pehmoinen ja vieno kuin olisi ollut vielä ihka uusi ja käyttämätön.