Klaus Baas oli vain pari kertaa elämässään istunut kodikkaassa porvaripöydässä, viimeksi neljä vuotta sitten Hampurissa, Mittelwegin varrella, kotiutumattomana vieraana salissa, jonka seinillä oli vanhoja, tummia öljyväritauluja. Ja nyt hän oli maailman ihanimman tytön kodissa, hän istui hänen pöytänsä ääressä, hänen koruttomain, ystävällisten omaistensa joukossa! Ja kosketti… ah, tytön hiha kosketti hänen kättään! Kuinka kuvaamattoman hennolta, koskemattomalta tuntui hänen joka liikkeensä! Kuinka peloissaan hän katseli Klaus Baasia Heini Petersin kertoessa siitä tinakaivosmatkasta! Ah, että saisi hypähtää, tarttua hänen käsiinsä! Ei kai hän ollut kihloissa?! Herra Jumala — olisiko toinen, toinen saanut suudella noita huulia! Toinenko saisi pitää tuota naisellista olentoa luonaan, kantaa häntä käsillään, suojella häntä kaikista vaaroista?! — Klaus Baas kertoi vielä vanhemmalle siskolle kaikellaisia satuja Intian aarteista ja kyseli halukkaasti uutista ryöstömurhasta, minkä rouva oli lukenut lehdistä, ja lupasi isännälle harkita, liittyisikö hän erääsen skattipeliyhdistykseen Hampurissa. Mutta se oli kaikki vain suun puhetta: hänen sydämensä, hänen silmänsä, hänen korvansa, ne haaveksivat, ne ihailivat, ne huomasivat vain tuon suloisen, hennon naisen.
Sitten hänen täytyi nousta pöydästä ja lähteä, kun Heini Peters hupsu kiirehti ja väitti vielä, että he olivat istuneet täällä kahvin juonnissa jo yli kaksi tuntia. Klaus Baas ojensi nyt neidolle kätensä ja huomasi autuudekseen, ettei hän sitä vetänyt takaisin, vaikka se oli kauankin hänen kädessään. Martje saattoi heitä ulko-ovelle ja nojaili siinä ovenpieleen — oi miten hän oli siro ja hieno — ja puheli heidän kanssaan vähän aikaa, heidän seisoessaan kadulla. Ja nyt sai Klaus Baas vielä kerta antaa Martjelle kättä ja hakea vielä kerta hänen silmiään, ja löytää ne ja hurmautua. Mutta sitten hänen täytyi mennä.
Heti hän alkoi pommittaa kysymyksillä Heiniä Petersiä ja sai kuulla tytöstä pelkkää hyvää. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei Heini Peters ollut suinkaan kelpaava arvostelija eikä hän juuri hänen sanojaan kuunnellutkaan. Hän oli itse nähnyt Martjen ja hänen kotinsa! Oliko herttaisempaa, kunnioitettavampaa kotia ilman alla. "Kerrassaan kelpo väkeä!" sanoi Heini Peters vakuuttavasti. "Kaupungin kantaväkeä, kunnioitettuja ja varakkaita. Vanhin poika, joka on Kielissä puutavaraliikkeessä, on kyllä kuivanlainen ja arkipäiväinen eikä oikein miellyttävä. Mutta toiset: hienoja poikia; heillä on Berlinissä soitinkauppa. Vanhimmalla tyttärellä on takanaan onneton avioliitto ja hän on hiukkasen fantastinen; se on äidin ominaisuutta."
"Mutta sanopas", kysyi Klaus Baas tulistuneena, mikä johtui kai vielä Intian auringosta, "miten on mahdollista, että niin suloinen ja kaunis tyttö on jäänyt naimattomaksi?"
Heini Peters levitti käsiänsä ja sanoi juhlallisen epätoivoisesti: "Siksi, että ihmiset ovat niin hassuja!… Mutta hän on vasta kolmenkolmatta ja on hiukan kaino ja arka niinkuin näit. Hänen täytyy saada luottoa. Minä ottaisin puolisoksi hänet kohta, mutta hyvä ystäväni Busch sanoo: sinä et ole vielä kypsynyt avioliittoon, sinun sydämesi on vielä liian huikenteleva!"
"Äh!" ärähti Klaus Baas, "juokse suolle Buschinesi!"…
Sitten hän kävi joka päivä puuhovin perheessä, joko yksin tai Heini Petersin kanssa: aamupäivällä juomassa lasin teetä, kello kolme kupin kahvia, kello kuusi taas lasin teetä. Nuo kuppi- ja lasi-istunnot kestivät pitkän aikaa: puuhovilaisilla ei tuntunut olevan kiirettä milloinkaan. Hupaisaa oli kävellä isännän kanssa taapelitarhassa ja puhella Pommerin parruista, Ruotsin hongista ja Preussin rimoista — tai ylimalkaan silmäillä maaseutulaisliikettäkin ja näyttää, miten helposti hyvä liikemies perehtyy toiseenkin ammattialaan. Ja kuinka tuo ukko oli selvillä kaikesta, mikä koski omaa kaupunkia: sen hallinnosta, sen yhdistyksistä, joka talosta! Ja hänen arvosteluissaan oli pontta ja perää! — Herttaista oli puhella rouvan kanssa, joka tunnit pitkät istui akkunan luona kapulapitsiä nypläten — ja vilkaisten vähä väliä romaaniin, joka oli auki nyplypatjan vieressä. Miten herttaisesti hän kertoi romaanistaan: prinsessoista, jotka menivät aina naimisiin sikopaimenten kanssa, ja tuhkapöperöistä, kreivien morsiamista! Entä omista lapsistaan! Mitä hyväsydämistä, kunnon väkeä he olivat! Niin, sellaisissa perheissä on vanhan sivistyksen leima! Rouvan vaari oli näet ollut valtioneuvos, tai mikä lie ollut. Mutta mikä oli Klaus Baasin vaari? Mäkitupalainen! Toinen pojista oli luvannut äidille Italian matkan, toinen oli kutsunut hänet jo etukäteen häihinsä: erään korkean upseerin tytär oli näet hänelle suosiollinen. Ja miten hassua oli, kun isä hauskan epäilevästi tokaisi väliin: "No no, muori… Kunhan tuo nyt olisi totta!"
Ja miten intresantti tuo leski oli, tuo vanhin tytär, joka tuli vähitellen yhä selväpiirteisemmäksi ja alkoi hämärin sanoin, suuret tummat silmät hapuillen, puhua, tosin vielä hiukan hämärästi, ihmisistä, joiden rikkaudet olivat vääryydellä saatuja: mutta kyllä oli niitä, jotka tunsivat heidän rikoksensa ja kerran riistäisivät heiltä tuon seitsenlukkoisen lippaan! Silloin isä nauraa höhötti herttaista, leppoisaa nauruaan: "No sinäkin, senkin lipastelija… aina samaa lopotusta!"… Entä pikku kulta sitten! Miten kiltisti hän istui äitiä vastapäätä akkunan luona ja miten nyplykalikat hyppelivät hänen kauniissa käsissään! Miten somana ja kauniina hän väikkyi kodikkaissa huoneissa! Voi herttaisin jumalanluoma!… Todentotta: ken sai istua tässä piirissä, ken sai nimittää itseään tämän perheen jäseneksi — katkeran nuoruuden, kovan nelivuotisen vieraalla maalla olon jälkeen, ja ventovieraiden kylmän seuran, hän voi kerskua olevansa autuas.
Iltaisin hän istui lampun ääressä pienessä kamarissa, jonka Heini Peters oli hänen asunnokseen varustanut, istui eikä voinut mennä levolle: luki kauniita lemmenlauluja ja runokirjoja, joiden rivejä Heini Peters oli piirrellyt sinikynällä, hienosti huolellisesti viivoitellut, vanhoja ja uusia runoja: Chloeta ja Daphnea — kuka noiden onnellisten nimiä muistikaan — aina Friederikeen ja Erikaan saakka. Ja vielä vuoteelta hän katseli niitä monia kuvia, joilla Heini Peters oli kammion seinät koristanut: hienoja naisia kaikellaisissa vaipoissa ja harsoissa; hautausmaita; suurta pääkalloa, jonka muodosti lähempää katsoen kaksi kaunista neitosta: kolkot silmäkolot olivat näet heidän sievät, kiharaiset päänsä. Heini Peters ihaili suuresti vertauksellista, kuvaannollista!
Kun Klaus Baas meni neljännen päivän iltana Martjen luo — oli hiljainen, tyyni sää ja ilmassa uhkaavan ukkosen ja myrskyn painostus — ja oikaisi tutun tavalla suoraan kastanjakujalta tarhan poikki puistoon, niin hän näki Martjen yksinänsä lehtimajassa. Tyttö aikoi kavahtua ylös ja hiipiä pois, mutta Klaus Baas pyysi häntä jäämään, ja istui penkille sopivan matkan päähän arasta neidosta ja kyseli häneltä sydän jyskyttäen minkä mitäkin: taudeista ja vaaroista, joista hän oli pelastunut, hänen leikkitovereistaan, hänen pikku matkoistaan. Martje tuli silloin vähän rohkeammaksi ja nojausi rinnoin pieneen ympyräiseen pöytään ja piti pikku kättään pöydällä ja aukoi sitä ja piti vuoroin nyrkissä. Klaus Baas kumartui nyt hieman ja alkoi puhella hänen käsistään: kuinka kauniisti tuo punakivisormus sointuu hänen tummaan hipiäänsä. Ja jyskivin sydämin hän painoi kätensä lujasti pienelle neidonkätöselle, joka heti paikalla herkesi liikkumasta, kuin kiinni saatu, kauhistunut perho, joka ei enää siipiään avaa. Silloin kuohahti Klaus Baasin sydän ja hän pudisti kätöstä ja sanoi: "Minä rakastan sinua, rakastan sinua… Sano… pidätkö sinä minusta yhtään?"