Martje katsoi häntä peläten ja henkäisi: "Mutta minä en lähde
Hampuriin! Tahdon jäädä äidin luokse!"
Klaus nauroi riemusta ja ihastuksesta ja rakkaudesta: "Ah kullan murunen! Sinä sydänkäpynen!… Siitä sovitaan! Kunhan vain pidät minusta! Se sinun täytyy heti minulle sanoa!" Ja hän kumartui Martjen puoleen ja haki hänen silmiään.
Martje nosti liikuttavan arasti päätään ja katsoi häntä silmiin, mutta pelokkaasti, kuin olisi Klaus nyt ollut vielä paljon vaarallisempi kuin ennen, ja toisti äskeiset sanansa: "Mutta minä en tahdo pois äidin luota."
Armas pelko, joka väristi neitoa ja kuvastui koko hänen kasvoissaan, kiihdytti Klaus Baasin aivan vimmaan; hän veti Martjen sulosanoja kuiskien varovasti luokseen. Martje mukautui hetkiseksi, mutta sitten hän taas vetäytyi irti kärsimättömänä… "Minun täytyy nyt mennä…" Hän pakeni, ja kun Klaus astui lehtimajasta, ei häntä enää näkynyt.
Klaus Baas seisoi hetken paikallaan onnen hurmiossa. Sitten hän kääntyi ripeästi ja meni kuin ainakin ihminen, joka heti tahtoo saada ainoan, välttämättömän onnensa, lautatarhaan, jossa isä oli, ja selitti hänelle heti, mitä häneltä tahtoi, ja kertoi Pommerin kolmituumalankku-taapelien välissä vanhemmistaan, lapsuudestaan, oppivuosistaan, tulevaisuuden toiveistaan.
Isä kuunteli häntä suopeasti hymyillen ja sanoi: "Me näimme jo, että niin se käy. Huomasimme, että piditte lapsukaisestamme ja hän teistä; me olemme siitä jo keskustelleet. Tulkaa nyt vaan sisään."
Kun Klaus Baas astui tuohon kodikkaasen huoneesen, jossa oli minkä mitäkin pikku korua: liikoja pöytiä ja hyllyjä ja kuvia, kukkajalustoita, nyplypatjoja, ja kun isä kertoi tapahtuman, laski äiti kädet helmaansa ja purskahti itkuun: hänen oli niin kauhean vaikea antaa miehelään lastansa, vaikka hän Klaus Baasiin luottikin, jo siksi, että hän oli hyvän Heini Petersin monivuotinen ystävä; mutta se särki kuitenkin niin onnettomasti äidin sydäntä. Vanhempi sisko vuodatti myös kyyneleitä ja sanoi, että hänestäkin oli vaikeaa laskea lapsi-parkaa kotoa; ja horisi sitten honkiin lippaastaan: kunhan se lipasjuttu selviäisi, niin hän ostaisi lapselle morsiuslahjaksi jonkun kultaisen kalleuden: ihmeellisen, vallan prinsessalle sopivan! Isä kepsutteli huoneessa edestakaisin, kaatamatta ainoaakaan kukkajalustaa ja pikku pöytää, ja pakisi lempeästi: "Älähän nyt itke, muori, täytyyhän sen kerran tapahtua. Ja sehän on nyt niin hyvin, niin hyvin. Ja älä nyt sinä viitsi siitä lippaastasi taas, Flora! Menepäs sen sijaan, hae, missä se lapsukainen piiloitteleikse."
Silloin Klaus Baas juoksi perhehuoneesta ja löysi Martjen keittiöstä, tavalliseen tapaansa auttelemassa illallista varustettaessa. Martje antoi Klaus Baasin viedä itsensä perhehuoneesen, mutta oli niin hämillään, ja keksi heti itselleen puuhaa ja kuleksimista, ikäänkuin keskustelu ei olisi koskenut häntä lainkaan.
Nyt sanottiin Klaus Baasille, että he kaikki toivoivat hänen liittyvän heidän puutavaraliikkeesensä ja että hän voisi pikku Martjen kanssa muuttaa asumaan pieneen, sievään rakennukseen, joka oli puuhovin toisella puolla kauniissa puutarhassa. Nuoremmat pojat eivät näet olleet kumpikaan välittäneet liikkeestä, ja vanhin ei tullut oikein toimeen isänsä kanssa, vaan halusi pysyä Kielissä kelpo virassaan; joten nyt oli kerrassaan mainiota, kun saatiin liikemies vävyksi. Ja koska hän vielä, niinkuin he olivat huomanneet, oli hieno mies ja osasi seurustella ihmisten kanssa, niin parempaa ei voinut toivoa.
Klaus Baas kuunteli heidän kuvauksiaan silmät riemusta loistaen ja sanoi olevansa sanomattoman kiitollinen, kun he ottivat hänet näin perheesensä, jossa hän tiesi viihtyvänsä niin mainion hyvin. Hänen oppivuotensa olivat olleet kovat; viimeksi ne yksinäiset Intian ajat. Niinpä olikin häntä tähän taloon kiinnittänyt yhtä paljon kuin Martje itse ja hänen rakkautensa, se ystävyys, jolla hänet kaikki olivat tänne ottaneet vastaan. Nyt kuunteli rouva häntä vesissä silmin, ja isä taputti häntä tuttavallisesti olalle.