Iltahämärissä pari tuntia myöhemmin lähti Klaus Baas sieltä, ja Martje saatteli häntä kädestä ovelle. Siellä kietoi Klaus Baas varovasti kätensä hänen vyötäisillensä ja kumartui hänen puoleensa ja supisi hänen kanssaan hiljakseen: mikä onni häntä yhtäkkiä oli kohdannut, miten Martje askaroisi jo kuuden viikon kuluttua hänen puolisonaan tuolla pikku talossa, miten hän näkisi konttorinsa akkunasta suoraan kodin akkunoihin, ja kuinka he iltaisin kävelisivät yhdessä kastanjakujalla. Martje nojasi rauhallisena hänen käsivarteensa ja kuunteli vaieten, ikäänkuin leppoista sadetta, joka Klaus Baasin puhuessa paraikaa rapisi. Ja kun Klaus Baas kysyi, oliko Martje nyt iloinen, niin hän nyykäytti myöntävästi päätänsä. Ja kun hän sitten vielä tutki hänen sieluaan, niin hän huomasi, että hän iloitsi siitä kun sai jäädä tänne vanhempien luokse; sillä kun puhe koski tätä seikkaa, niin hän tuli huomattavasti luottavaisemmaksi ja antoi Klaun vetää itseään rintaansa vasten, jopa suudellakin. Mutta kuitenkin ihmetteli nuorukainen hänen rauhallisuuttaan, melkeinpä välinpitämättömyyttään, — hän oli jo näet kokenut, että tytön pitäisi hengittää kullan sylissä kiihkeämmin, — ja hän syleili Martjea rajummin ja suuteli hellemmin häntä; mutta silloin vetäysi neito hänen sylistään varovasti ja leppeästi pois. Klaus jätti nyt hänet rauhaan ja naurahteli itsekseen: "Odotapas, kyllä tulet toiselle tuulelle, kunhan asumme tuolla toisella puolla ja olet emäntäni!" Ja Klaus Baas puristi ja pudisti hänen käsiänsä; mutta Martje ei hänen hurmiosta palavia silmiänsä nähnyt.
Kun Klaus Baas sitten käveli yksinäänkin kastanjakujaa pitkin pois, laskeutui äskeisen ihanan kiihtymyksen ja riemun hyrsky hämmästyttävän pian. Hän tuli aivan järkeväksi ja rauhalliseksi; sellaista kylmyyttä hän ei ollut kokenut noihin neljään viime päivään. Yhtäkkiä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi astunut tärkeän, niin, elämänsä tärkeimmän askelen asiaa kylliksi harkitsematta. Hän pysähtyi yhtäkkiä kuin puulla päähän lyöty: kylmät mietteet täyttivät koko hänen sielunsa. Hän vertaili tapahtumaa entiseen elämäänsä; hän kuvitteli äitinsä sen näkijäksi, ja Pendjahtalissa[76] nukkuvan kylmät silmät — ja oman itsensä. Vai niin oli nyt kohtalo hänen onnensa keikauttanut! Hänestä tuntui ilkeältä, hän suoraan sanoen häpesi. Hän ei ollut takonut onneaan itse, hän oli ajelehtinut kuin lastu laineilla ja joutunut sattumalta jonnekin rannalle, minne vain tuuli vei…
Hän kävi hiljaiseksi ja kuunteli sielunsa ääntä: "Oliko se nyt oleva aivan niin?" Hän kuuli sadepisarain rapsahtavan lehmusten lehdille ja sitten putoavan maahan… putoavan, maahan, maahan… Niin putoisivat hänen elämänsä päivät, verkalleen, samaisina, mukavasti… Toista oli hän ajatellut ennen: huimaa, yrittelevää, kohti pilviä kohoavaa! Ah ne nuoruuden kimeltävät aatteet! Mielikuvia! Niin, jos Karl Eschen olisi elänyt, tai edes Trimborn olisi ollut Hampurissa! Mutta nyt, näin! Ei varoja, ei suhteita! Suuri tulevaisuus ei viittonut täällä: puutavaraliike pikku kaupungissa. Mutta liike oli hyvä ja varmalla pohjalla: ahkeruudella ja kyvyllä sitä voisi laajentaa! Ja ennen kaikkea: Martje Ruhland! Martje Ruhland!! Ah armas jo tuo nimi! Tuhannen kertaa armaampi vielä hän itse! Tuo naisten suloisin, hänen, hänen ikiomansa! Hän oli löytänyt sen, joka tyydytti hänen vuosikautisen, kuuman kaipuunsa: kaunis, puhdas nainen! Täydellisesti!
Klaus Baas kulki pari askelta, ja töksähti sitten taas, ja ajatteli: Mutta miksi minä en iloitse? Olinhan niin autuas juuri näinä odotuksen päivinä? Koko kaipuuni ja koko onneni oli saada vain hänet?
Pisarat rapsahtelivat raskaina, epäröivinä ja ikäänkuin kuiskasivat:
"Harvaan, harvaan… ei hätää… kaikessa harvaan ja hartaasti…"
Hän kohotti päätänsä ja katsahti kaidalle kujalle ylämäkeen… Ja taas häntä kidutti tunne, että hänen elämänsä on tästä lähin kuluva ilman merkkitapauksia, ahtailla toimialoilla… Niin hän nousi kaupungin torille omituisella tuulella: samalla alakuloisena ja autuaana.
* * * * *
Kun Klaus Baas kuusi viikkoa sen jälkeen kysyi äidiltään, eikö hän tulisi häihin, vastasi äiti lyhyesti ja kylmästi: ei ole aikaa eikä halua hypätä häitä; tulee sitten myöhemmin, jos asiat hyvin menee. Poikansa ja Hannan häävaatteista äiti piti hyvän huolen, Hanna lähti näet mukaan; mutta se huolenpito oli kylmää ja välinpitämätöntä, ikäänkuin häneltä olisi vaadittu liikaa: ajattelemaan sellaista kujetta kuin hänen poikansa häitä.
Mutta kun Klaus Baas varhain hääpäivän aamuna ojensi hänelle kätensä, — Hanna oli jo mennyt ulos porraskäytävään, — niin äiti heittäysi aamuisen pimeässä keittiössä yhtäkkiä hänen kaulaansa ja itki pakahtuakseen.
Klaus Baas pelästyi ja kysyi: "Äiti, mikä sinulla on?"