Silloin Antje Baas sanoi kyyneleitään nieleskellen: "Luuletko sinä, että minun on niin helppo sinusta erota? Nyt viedään sinutkin minulta. Sinulla on nyt vaimo ja pian lapset itselläsi. Ja olihan toki joku miehinen kotona!"
Klaus aikoi lohdutella, mutta Antje Baas lykkäsi hänet ulos. "Mene, mene nyt!" hän hoki.
Klaus asteli vaieten siskonsa rinnalla ja ihmetteli tätä tapahtumaa suunnattomasti. Hänen ja äidin suhde oli viime vuosina ollut vain sellainen, että heidän yhteinen velvollisuutensa oli kasvattaa orpolapset kelpo ihmisiksi: muuta ei poika ollut nähnyt ja tuntenut. Mutta nyt hän huomasi, että äiti oli rakastanut häntä pienestä saakka lapsenaankin, — ja samalla kodin ainoana miehenä, niin, rakastetun puolisonsa elävänä kuvana. Hänessä riistettiin nyt vainaja leskeltä kokonaan! Sillä eihän isästä ollut edes kuvaa! Ovatpa ne merkillisiä, hän ajatteli, nuo äidin ja vaimon sydänsalaisuudet! Kätkeytyvät aina sini-synkkiin syvyyksiin! Tälle uudelle keksinnölleen Klaus Baas pudisti yhä päätänsä. Miten huolissaan lieneekään äiti ollut hänestä näinä monina, monina vuosina! Klaus Baas oli aina ollut niin levoton, niin itsepäinen, ylpeä, — tyhjäntoimittaja, haaveksija! Rakas, sitkeä, ankara äiti! — Hiljaisissa, haikeissa mietteissä sisaren vieressä astellessaan hän näki äidin nyt taas uudessa valossa: se ympäröi kuin hieno, hiukan kovapiirteinen pyhimyssäteikkö hänen harmaita hapsiaan. Nyt hän seisoi kai paraikaa lieden luona ja ajatteli poikaansa ja itki! Merkillinen, rakas äiti!
Klaus Baas rakasti nyt ensi kertaa elämässään äitiään, tunsi hänet omaksensa; ja hän sanoi itsetuntoisesti Hannalle: "Ole oikein hellä äidille! Ja huomauta erikoisesti siitä lapsille! Älä vaan unohda sanoa! Sillä saapa lyhty kädessä hakea, eikä kuitenkaan löydä sellaista äitiä! Sen minä tiedän kokemuksesta!"
* * * * *
Kun Klaus Baas iltamyöhällä seisoi nuorikkonsa kanssa keittiön kuistilla ja halusi viedä hänet viimeisten vierasten joukosta salaa tuonne puuhovin toiselle puolle, pieneen kotiin, ja silitti hellästi vaikenevan, viileän tyttösensä päätä ja poskia, niin yhtäkkiä Martje asetti armaasti kätensä hänen vyötäilleen, kuin rukoillen ikään, ja sanoi: "Anna minun jäädä vielä täksi yöksi äidin luokse, annathan!"
Klaus Baas hätkähti ja tuli oudon hiljaiseksi. Mutta kohta nousi hänen ylevä, jalo luonteensa Martjea puolustamaan: eikö ole liikuttavaa moinen lapsenrakkaus ja moinen häveliäisyys! Minun täytyy auttaa häntä vähitellen ja varovasti, niin että hänestä kasvaa vapaa, täydellinen nainen. Ja hän hyväili Martjea ja vaati vain suudelmaa ja sen Martje antoikin; ja hän meni yksin kotiinsa lautatarhan toiselle puolle. Portailla hän seisahtui vielä ja katseli taakseen päärakennukselle, jossa syttyi valo pienen neitsytkammion akkunaan, ja hän ajatteli puhtaasti, ylevästi, rakkaudella nuorta, siveää vaimoaan, — ja hänen sydämessään uhkui kaunis päätös: olla hänelle aina hyvä, auttaa häntä, tehdä hänen puolestansa työtä!
XVII.
Hän oli hyvin varovainen ja hellä Martjea kohtaan, mutta hän oli mies ja tahtoi tuntea elämän täyteläisenä sekä ympäristössä että tuossa pienessä, punaisessa kodissa. Hän tahtoi johtaa ja olla päällikkönä, kuin ennen poikasena armeijansa edessä.
Vähitellen Martje häntä arasti lähestyikin ja noudatti hänen tahtoansa, mutta haluttomasti ja ilottomasti. Ja hän tunnusti Klaus Baasille kihlauksesta saakka rukoilleensa Jumalaa joka päivä, ettei hän vaan saisi lapsia. Hänen oma luonteensa oli jo heikko ja pieni, ja sitäpaitsi olivat pappien ja koulun julkeat opetukset alhaisesti leimanneet nämä arat kysymykset synniksi; ruma tapa, jolla niitä porvarillisessa piirissä käsiteltiin, olivat tahranneet ne suorastaan naiselle inhottaviksikin. Myös Klaus Baasin luonnetta oli tässä suhteessa koulu ja kirkko koettanut parhaansa mukaan turmella; mutta hän oli terve ihminen ja hengen ja tahdon miehenä voimakkaan aistillinen, joten hän kauan sitten oli karistanut mielestään moiset äitelät lorut, ja olisi nyt tahtonut kaikesta sydämestään iloita armaasta naisesta, joka virui hänen vieressään vuoteessa. Mutta nyt oli pikku osakas haluton ja murheellinen ja arka ja vastahakoinenkin!