Klaus Baas tiesi luonnon vaistosta, että nuori nainen on tietystikin onnellinen kun saa lapsen rakastamansa miehen kanssa; ja hän toivoi, että kun se tapahtuisi, niin kaikki kääntyy vielä parhain päin, ja hän uskoi, että silloin haihtuu tuo arkuus ja ahtauskin ja sijaan tulee naisellinen rauha ja laajuus, jota hän niin suuresti rakasti. Mutta kun Martje jonkun kuukauden päästä, ainaisista surkeista rukouksistaan huolimatta, tuli raskaaksi, niin hän itki pakahtuakseen ja oli aivan lohduton ja pelkäsi ja vapisi ja höpisi päivät päästään kuolemasta eikä ollut yhtään iloinen. Klaus Baas oli rohkea, ponteva mies, joka oikein kaipasi vaivaa ja tehtäviä: tässäpä nyt oli hyvä tilaisuus! Ja hän lohdutteli Martjea kaikilla tavoin. Mitkä sanavarastot hän käytti! Mitä kauniita ajatuksia hän lausui! Hänen elämänhalunsa ja hänen työintonsa, jo hänen hymyileväin, loistavain silmäinsä, olisi luullut voivan rohkaista arimmankin! Miten hän puolisoaan hyväili ja helli! Mutta siltä tuntui kuin juuri tuo hänen rohkeutensa ja silmäinsä loisto olisi yhä Martjea lamannut.
Kun miehen aistit, jotka olivat vuosikausia olleet kahleissa ja olivat siksi ehkäisseet myös hänen henkensä kehitystä, nyt tulivat kutakuinkin tyydytetyiksi — yksin siitä jo, että moinen hento nainen oli aina hänen lähistöllään, vaikka enimmäkseen alakuloisena ja osaa ottamatta, — niin hänen vapautunut miehuutensa, joka tunsi terveesti vastuunalaisuuden ja himoitsi tekoja, varustautui nyt turvaamaan vaimoa ja lastansa: hakemaan työtä ja velvollisuuksia, hankkimaan varallisuutta ja kunniaa! Klaus Baas riemuitsi katsellessaan laiturissa pientä ruotsalaista kuunaria, joka lossasi lautoja; riemuitsi, kun jykevät rattaat kohosivat lakeudelta lautatarhaan, kuormana pitkiä, Elbeä myöten uitettuja Pommerin lankkuja. Hän riemuitsi, kun hän kulki yksinkertaisten maalaisten ja kaupungin rakennusyrittelijäin kanssa taapeleiden ja satamavajain välissä, kun hän konttorissa piti kirjaa tuloista ja menoista ja loi työn lomassa silmänsä ikkunasta puuhovin toiselle puolle pikku taloon, jossa asui hänen rakas vaimonsa: hänen hellyytensä ja murheensa esine. Pian jätti appiukko liikkeen kokonaan hänen työkseen ja tunnusti suoraan iloitsevansa, kun oli saanut niin reippaan ja pystyvän apulaisen. Ja hän ei iltapäivin enää tullut ollenkaan konttoriin, vaan puuhaili kuudessa seitsemässä yhdistyksessä ja seurassa, joiden esimies hän oli.
Mutta kuitenkin Klaus Baas pian huomasi, että hänen toimintansa oli rajoitettu. Hän sai tosin tehdä työtä, mutta ei itsenäisesti ohjata ja vallita, sillä appi ei antanut hänen tehdä varovaisimpiakaan uudistuksia liikkeessä, joka oli monessa suhteessa vanhettunut. Hän ei ymmärtänyt, kun vävy selitti muutokset tarpeelliseksi yhä uhkaavamman kilpailun tähden lähikaupungin puolelta. Turhaan hän esitti, että oli tilattava tavarat suuremmilta toiminimiltä, hankittava enemmän lajeja sekä perustettava haaraliike läheiseen kirkonkylään. Mistään uudesta ei ukko pitänyt, se häiritsi hänen mukavuuttaan. Hän ei ollut tosin epäystävällinen, mutta hän ei taipunut ehdotuksiin. "Annetaan sen vaan olla, poikaseni", hän sanoi. "Siitä on minulle sellaista touhua."
Ja liikkeen tilasta ja voitosta ei Klaus Baasille annettu vihiä: häntä pidettiin syrjässä juuri pääasioista. Eräänä päivänä hän näki pulpetillaan kirjeen, joka oli tietysti unohtunut erehdyksestä siihen hänen silmäiltäväkseen. Berlinissä asuvat pojat kirjoittivat ukolle entisestä vuotuisesta avustuksesta ja lausuivat ajatuksensa, että avustus oli nyt liian pieni: vakauttaakseen liikettään he tarvitsivat isältä suurempaa vuotuista tukea. Klaus Baas oli tutustunut pikimmiltään häissä kahteen lankoonsa: silloin hän ei ollut tahtonut tunnustaa, ettei hän noista kalpeista ja veltoista ja pöyhkeistä herrasmiehistä oikein pitänyt. Mutta kun hän nyt luki tämän kirjeen ja näki heidät ajatuksissaan taas edessään, niin hän tunnusti suoraan, että he olivat miehiksi kerrassa kehnoja eikä heistä tulisi milloinkaan mitään. Hän sanoi siksi apelle, että nuo vuotuiset kannatukset olivat suorastaan vaarallisia, sillä ne kasvattivat pojissa velttoutta ja huikentelevaisuutta. Mutta ukko vain taputti häntä olalle ja vastasi: "Voi Klaus, älä sinä sellaista! Sinähän peloittelet minua! Jaksanhan minä sen suorittaa, ja tokipa minun täytyy omia lapsiani auttaa! Tiedän kyllä, että meidän muorilla on pää täynnä sellaisia höyrähdyksiä, jotka ovat pilanneet ne pojat jo lapsena. Mutta minkä minä sille voin: hän on heidän äitinsä. Enhän voi sanoa: älkää te tehkö toisianne hassuiksi ja älkää uskoko päättömiä? Alan tulla jo vanhaksi enkä tahdo riidellä lasten ja naisten kanssa! Antaa sen nyt olla sillänsä! Kun meistä vanhuksista aika jättää, niin voithan sitten järjestellä mielesi mukaan!"
Klaus Baas oli onnellinen, kun sai joskus iltapuolla juoda vaimonsa kanssa kotona kahden kesken kahvia. Kukkaset, joita Martje mielellään vaali, rehottivat akkunalla, ja kanarianlintu, josta Martje piti paljon, liverteli ja viserteli kohti kurkkua häkissään. Martje toi kahvin niin hienosti ja sievästi ja puheli hyvällä tuulella ollessaan niin hennolla, herttaisella, hiukan samealla äänellä, kaikellaista pikku asiaa, kodin ja tuttujen piiristä. Ja kodikasta oli istuskella illoin yhdessä: Klaus Baas suuria Hampurin lehtiä lukien ja Martje nyplypatjansa ääressä. Siedettävää oli mennä vaikkapa jo illallisellekin appelaan — ja niin tapahtui usein — ja rupatella siellä niitä näitä: anoppi pojistaan, sisar seitsensinetti-lippaasta, appi yhdistyksistä: pikku nuorikko unohti silloin tilansa ja istui hiljaisena ja tyytyväisenä nyplykalikoineen. Eivätkä nekään olleet aivan hukkaan menneitä torstai-iltoja, jolloin hän meni ukon kanssa keilaklubiin, vaikka hänestä olikin juuri saman tekevää, kuinka monta hän tai muut heittivät. Hänen nuoruuteensa katsoen, — hän oli vasta seitsemänkolmatta, — oli näet suuremmoista, että nuo kaupungin arvokkaimmat vanhukset, jotka hommasivat siellä yhtä ja toista järkevääkin, pitivät häntä vertaisenaan ja puhelivat hänen kanssaan kuin toverinsa ainakin.
Mutta vähitellen, päivän liittyessä samankaltaisena toiseen ja kokemuksen valaistessa selvemmäksi todellisuutta, hälveni ruusunvärinen utu, joilla hänen nuoruutensa ja keveä luonteensa oli koettanut verhota näitä ventovieraita ihmisiä ja pieniä oloja. Hän tuli järkevämmäksi ja hänellä oli ikäväkin. Hän väistyi nyt erilleen muista ja eleli yksinänsä, ja kun hän kerran pääsi hengen yksinäisyyteen, niin hän alkoi arvostella oloja yhä kylmemmin. Ja silloin ei ollut hyvällä tolalla kerrassa mikään! Hän huomasi, että hän noina neljänä kesäpäivänä kaukaisesta idästä tultuaan oli saanut kauniin, mutta väärän kuvan kaikesta tässä kaupungissa, apen perheestä ja liikkeestä. Hänen silmänsä eivät näet silloin vielä olleet ehtineet tottua kotiseutua arvostelemaan. Ensin hän niskoitteli tätä huomiotaan vastaan: hän tahtoi pysyttää sen kuvan vielä kullattuna, vihreän ja sinisen houkuttelevana. Ja vähän aikaa se pysyikin. Mutta kaikessa tapauksessa se haalistui haalistumistaan.
Hyvä edes, ettei pikku vaimo haalistunut! Ei toki, siitä ei puhettakaan! Se olisi ollut hirvittävää! Kyllähän Martje oli tosin monessa suhteessa äitiinsä ja siskoonsa: tuollaista kotona paloittelemista, tuollaista elämänarkaa, jota hän ei ikinä ollut aavistanut samasta suloisesta tytöstä, jonka hän hautakummulta veti elämänsä tielle! Hänestä ei ollut oikein paikallaan se, ettei vaimo välittänyt kerrassa ollenkaan kirjoista, aivan kuin ei olisi häneen lainkaan koskenut, mitä maailmassa oli ennen häntä tapahtunut tai ajateltu. Ikävää oli sekin, ettei Martje halunnut kuulla hänen innokkaista tulevaisuuden tuumistaan ja liikkeen laajentamisesta tahi jonkun omintakeisen yrityksen alkamisesta ja vihdoin Hampuriin muuttamisesta. Niin, ne puheet ihan kauhistuttivat Martjea. Klaus Baas oli haaveksinut, että hänen vaimonsa olisi yhdenvertainen toveri. Mutta luonnollisesti tuli ottaa huomioon hänen nykyinen tilansa. Kunhan se aika menee ohi ja hän saa terveen lapsen syliinsä, niin hän löytää horjumattoman perustansa ja tulee terveeksi, iloiseksi, pyyleväksi emännäksi!
Ja se aika tuli, ja Martje synnytti suurella kauhulla ja vaivalla pienen, terveen tytön. Ja hän toipui hitaasti ja vaivalloisesti. Mutta iloisemmaksi ja varmemmaksi hän ei ollenkaan muuttunut. Hän valitteli alinomaa heikonnutta terveyttänsä ja oli alituisessa hädässä lapsestaan ja oli levollinen ja joltisenkin iloinen ainoastaan kun näki äidin ja sisaren, parasta jos molemmat, vaalimassa itseään ja lasta. Ja kun lapsi keväämmällä oli niin varttunut, että äiti voi kulettaa sen apen puolelle, niin nuorikko istui siellä melkein kaiket päivät, äitinsä ja siskonsa luona. Ja mies sai käydä appelassa perhettään ihailemassa — pakisemassa minkä mitäkin pientä, kahvitarjottimen ja nyplypatjojen välissä. Anoppi kertoi merkillisen terävistä pojistaan: kuinka toinen oli jo konttorioppilaana paljastanut petollisen konttoristin ja pelastanut päällikkönsä häpeällisestä vararikosta; ja kuinka toinen tässä joku vuosi sitten oli saada kauniin ja upporikkaan neidon puolisokseen, mutta kurja ystävä oli juonillaan rikkonut suhteet. Ja kuihtunut leski vihki haihattelevin silmin ja yhä selvemmin sanoin Klaus Baasin merkillisen lippaansa syviin salaisuuksiin: eräs pohatta, johon hän oli naimisissa ollessaan tutustunut, oli näet sen hänelle testamentannut, ja se sisälsi puolen miljoonaa dukaattia; mutta pohatta vainaan häijy nepa ei ilmaissut, missä lipas oli, eikä lähettänyt omistajalle avainta. Ja Klaus Baasin kalpeakasvoinen, kaita vaimo, kertoi ystävättäristään ja kehräili heidän elämäntarinoitansa, laajasti ja pitkän juhlallisesti kuin oman lapsensa elämän lankaa. Usein oli siellä tuttuja kaupunkilaisia: joku täti tai etäinen sukulainen tai naapurin rouva, joka kuletteli kaupungin lakkarilehteä talosta taloon. Mutta kun Klaus Baas astui sisään, vilkaisi hänen pikku vaimonsa häneen levottomasti, ikäänkuin kysyäkseen: ethän vain nyt viitsi häiritä hauskaa iltaamme? Ja Klaus Baas huomasi seuran tulevan vähäsanaisemmaksi ja aremmaksi, joten hän piankin poistui — ponnistaen kaiken sisunsa tukehduttaakseen tunnustusta: hänen vaimonsakin ihmeellinen, armas kuva haalistui!
Hän tiesi, että tuo naisten kolmisin olo oli sangen vaarallista, ja sentähden hän kerran, kun vanhukset olivat kahden kotona, käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui asiasta. Hän sanoi tässä äskettäin sattuneensa ohikulkiessaan vilkaisemaan heidän vanhemman tyttärensä ikkunaan ja oli silloin nähnyt lesken siellä penkomassa laatikoitaan, ja Flora oli ollut niin kummallisen näköinen ja niin kiihkoissaan, että hän pelkäsi pahinta. Mutta vanhukset eivät tahtoneet hänen sanojansa kuunnellakaan: äiti piteli korviaan ja hoki, ettei hän jaksanut kestää tällaista; ja appi suuttui hänelle ensi kertaa ja oikein tosissaan, kuin vävy olisi häntä hävyttömästi loukannut.
Klaus Baas meni puuhovin poikki kotiin ja haki vaimoansa, mutta tapasi hänet vasta puutarhasta samasta lehtimajasta, jossa he noin kaksi vuotta sitten kauniina, lämpimänä kesäpäivänä olivat kihlautuneet. Klaus Baas oli vielä äskeisestä keskustelusta kiihdyksissä ja omasta ja puolisonsa kohtalosta huolissaan. Hänellä oli oikein sisällinen pakko saada Martje eroamaan omaisistaan, ja niinpä hän nyt ensi kertaa ilmaisi suoraan ja peittelemättä hänelle ajatuksensa heistä! Hän sanoi, ettei hän pitänyt ollenkaan Martjen berliniläisistä veljistä, että he nakertelivat isänsä liikkeen tuloja, — missä määrin, sitä hän ei tiennyt: kaikessa tapauksessa hänen täytyi tehdä työtä noiden vetelysten, eikä itsensä, vaimonsa ja lastensa hyväksi. Ja tätä jokapäiväistä perheen kesken hautumista ja ainaista hullutuksista keskustelemista hän piti hyvin arveluttavana varsinkin vanhemmalle sisarelle, mutta myös Martjelle; ja tuossa lipaslorussakaan ei ollut toden sanaa! Ja kun hän näin kiihdyksissään koetti näyttää asian vaimolleen niin selvässä ja todenmukaisessa valossa kuin mahdollista, selvisivät siinä hänen omatkin ajatuksensa yhä enemmän. Hän ikäänkuin valaisi ja tutki kirkkaalla kynttilällä joka loukon, ja kauhistui taas näkemiään, kauhistui entistä enemmän. Ja huolissaan hän sitten vaikeni.