Klaus Baasin alkaessa innokasta selitystään oli Martje kumartunut leikkimään lapsensa kanssa, joka istui hietikossa hänen helmoissaan; sitten hän nosti tytön syliinsä ja pyyhki sen kädet hiekasta ja järjesteli sen pukua; mutta kun mies viimein vaikeni, virkkoi Martje avuttomasti ja tylsästi kuin hänen oli tapana: "Mitä sinä oikein tarkoitat, Klaus? Mitä minä sille voin? Jos on totta, mitä puhuit veljistä: anna nyt heidän saada vähän vuosirahaa, hehän ovat yksien vanhempain lapsia. Ja anna Floran jutella lippaastaan. Miksi sinä minua hirvittelet, Klaus? Ja sellainenhan sinä olet aina, vaikket puhukaan, pelkillä silmilläsi. Minä ihan pelkään sinua! Herranen aika, ainahan on kaikki mennyt hyvin, monta monituista vuotta. Isähän pitää huolta liikkeestä. Mistä se nyt yhtäkkiä tuho tulisi? Ei kai nyt taivas rupea pikeä tippumaan!"
Klaus Baas nauroi harmistuneena tuolle kummalle vertaukselle ja sanoi: "Eihän käy laatuun, Martje, että sinä olet kaiken ikäsi elämän totisten ilmiöiden ja huolten ulkopuolella. Koeta nyt kerran, minun mielikseni, katsella ympärillesi itse: ankarasti ja toden totisesti."
Martje silitteli lapsensa vaaleaa päätä ja katseli ihmettelevin, haaveellisin silmin hietaan, ja virkkoi sitten soinnuttomasti: "Ei sinun pitäisi niin minua kiusata, Klaus. Mitä se nyt auttaa, jos sinä siitä minulle kerrot? Minä tulen vaan niin surulliseksi ja loukatuksi. Minä olen niin usein loukkautunut ja suuttunut sinulle, kun sinä aina tuota samaa. Ja vaikket sitä sanokaan, senhän näkee silmistäsi. Sinä olet aina niin kova ja paljon vaativa. Sinä olet ylimalkaan niin erilainen kuin me."
Nyt pudisti Klaus Baas päätänsä ja nousi ylös, ei lisännyt sanaakaan, vaan meni kalpeana ja vaieten työhönsä.
Siitä päivästä alkaen hän vetäysi yhä enemmän erilleen ja istui monet illat ja monet pyhäpäivät yksin kirjainsa parissa pienessä salissaan, jossa oli uudet, kankeat huonekalut ja paljon pitsiverhoja ja jos jonkinlaisia hetaleita: Martjen mielitavaraa. Joskus oli vaimo hänen sanattomana seuranaan, mutta tavallisesti hän oleksi vanhempiensa luona. Klaus Baas luki seuraavina kolmena vuonna paljon, vakaalla ja tulisella innolla. Nyt olivat nuoruuden kuvitelmat kadonneet: häntä eivät huvittaneet enää vähääkään korkeat ihanteet ja haaveksitut riemut ja tuskat. Hän ei ajatellutkaan tutkia Schilleriä ja muuta korkeaa runoutta: hän oli vallan kiukuissaan moisille tyhjille kirjoille. Hänen haaveksiva ja ihanteellinen luonteensa oli petetty: ankarassa todellisuuden tuskassaan se kaipasi selvää arkisuuden näkemystä ja tuntemusta.
Vasta näinä vuosina, joina hän ei ottanut osaa pikkukaupungin elämään, hän saavutti, lähemmäs kolmekymmenen vuotiaana, monipuolisemmat ja perinpohjaisemmat tiedot maailmasta ja sen ilmiöistä. Hän luki elämäkertoja ja matkakuvauksia, luonnontieteellisiä kirjoja, esityksiä liike-elämästä sekä erästä laajaa ihmiskunnan historiaa; hän seurasi otsa rypyssä suurten Hampurin lehtien avulla aikansa tärkeitä tapahtumia ja hyörinää. Ja ne suuret aukot, joita lukiessa alinomaa ilmestyi, hän koetti täyttää tutkimalla erästä isoa tietokirjaa. Ja hän mietti vähä väliä totisena, kuinka hän voisi kääntää elämänsä jälleen oikealle tolalle ja kuinka sen kohottaisi.
Syystalvella tarjottiin hänelle erään hyvin järjestetyn, mutta veltonlaisesti hoidetun maalaispankin johtajan paikkaa; pankki toivoi näet hänen, nuoren, ripeän miehen, kykenevän pelastamaan pankin aseman, jota uhkasi erääsen melkoiseen naapurikaupunkiin pian perustettava toinen pankki. Mutta kun hän tiesi, että sitä uutta pankkia perustamassa ja tukemassa oli kaikkein merkittävimmät rahamiehet ja yritteliäin intelligenssi, niin hän ei huolinutkaan tarjottua tointa, appensa suureksi kummaksi ja harmiksi. Sen sijaan hän tavoitteli ja saikin sen uuden pankin paikallisasiamiehen toimen, ja hän heittäysi nyt tähän hommaan sellaisen miehen koko innolla, jonka toimintahalua ja tarmoa taistelevat yritykset kiihdyttävät. Nyt hän sai katsoa omaakin etuaan, ja jo saman talven varrella hänet tunnustettiin uutteraksi ja tarkkasilmäiseksi työskentelijäksi, ja keväällä hän saavutti johtokunnan luottamuksen siihen määrin, että hänelle uskottiin satunnaisia erikoistehtäviä. Ja kun pankin liike viisaalla johdolla alkoi kasvaa ja se entistä enemmän tarvitsi kokeneen liikemiehen tukea, sillä johtohenkilöthän olivat enimmäkseen maaseutulaisia — ja koska Klaus Baas pienemmissä tehtävissä oli kunnostautunut ja herrat pitivät terveluontoisesta, valppaasta asioitsijasta suuresti, niin tahdottiin häntä pian aina johtokunnan kokouksiinkin. Hän saavutti nyt arvoa ja henkilöllistä ihmistuntemusta ja kokosi vielä työstänsä sievoisesti rahaa, jota hän pani korkoja tuottamaan pankkiin ja muihin pieniin yrityksiin. Hän vetäysi vähitellen yhä enemmän pois puutavaraliikkeestä; ja päätti kaikessa hiljaisuudessa, että hän rupee näin saadulla pääomalla kerran osakkaaksi johonkin liikeyritykseen Hampurissa ja pelastaa siten itsensä ja vaimonsa omaisten läheisyydestä. Siinä salaisessa tarkoituksessa hän alkoi nyt käydä tavallista useammin Hampurissa, jossa oli tosin pistäytynyt ennenkin joskus äitinsä luona tai pankkiasioissa; mutta nyt hän ilmestyi tuon tuostakin pörssiin ja käväisi konttoreissa, joissa tiesi olevan tuttuja; ja hän piti yllä kaikkia tuttavuussuhteita ja vartioi ja odotti tilaisuutta, jolloin hän voisi kykynsä ja pienen pääomansa avulla päästä jonkin liikkeen osakkaaksi.
Appi oli hänelle leppoisa kuin ennenkin ja naureskeli: "Aiotko paisua kymmenessä vuodessa pohataksi? Et käy enää meillä, sinua ei näy keilaklubilla; sinä hyörit kuin mettinen työssä. Onko tuollainen elämää? Pistäytyisit joskus taas meillä kahvilla; naisväkihän on hyvillään, kun herrasmies vähän heitä haastattelee. Ylimalkaan: voisit olla ystävällisempi naisille!"
Klaus Baas puolusti itseään ja sanoi: "Kyllähän se niin on, appi, mutta vaikea on mykkänä kuunnellakin, saamatta puuttua itse asiaan. Anna lääkärin tutkia Flora ja lähetä hänet hoitolaan! Älä anna enää pojille rahaa. Sinä ne vain pilaat."
Silloin heilautti ukko kättänsä ja sanoi lauhkeasti, mutta kieltävästi: "Älä sinä, veikkonen! Maalaathan pirun keskelle seinää! Älä toki meitä sellaisella peloittele! Ja etenkin: säästä pikku vaimoasi!"