Siihen se taas katkesi.
Ja eräänä päivänä illan suussa — tuota surkeaa, auringotonta helmikuun ilmaa oli ollut kaksi viikkoa — pelätty tuli! Klaus Baas istui juuri pienessä omassa konttorissaan, jonka hän oli järjestänyt pankkitointa varten omaan taloonsa, ja neuvoi innostuneena uutta nuorta apulaista, joka hänen nyttemmin oli täytynyt hankkia; vaimo oli kuin ainakin tähän aikaan päivästä lapsen kanssa appelassa: — silloin hyppää piika kartanon puolta hengästyneenä ja kertoo Klaus Baasille kauhuissaan, että Flora rouva on niin merkillinen. Klaus Baas tulisi heti toiselle puolle.
Klaus Baas kavahti ylös ja juoksi appelaan ja näki silloin vanhukset ja puolisonsa arkihuoneen nurkassa nyplypatjain takana, piilossa yhdessä ryhmässä: he tuijottivat kaikki kauhuissaan ja sanattomina vastapäiseen makuukamariin, josta ovi vei vanhimman tyttären huoneesen. Sieltä kuului nyt kummallista laulua. Klaus Baas meni heti makuuhuoneesen ja sieltä lesken kamariin, ja näki pienen leskiraukan istuvan paitasillaan vuoteella, ompelevan mustan pyhäleninkinsä helmaan leveää, kullanväristä hetaletta: hänen edessään oli vanha, kankaalla päällystetty laatikko, joka oli kai ennen ollut hänen nukketupanaan, kukkurallaan kaikellaista kiiltävää kamaa: arvottomia koristuksia, metallirasioita, joitakin hopeasolkia ja muuta sellaista. Hän lauloi niinkuin olisi käyskennellyt luonnon helmassa keskellä viheriäistä niittyä: kovalla, vapaalla äänellä, joka tuntui hyvin oudolta, kun hän aina ennen oli niin salaperäinen ja hiljaisen haaveksiva. Hän lauloi: "Ah, jo saapuu pääskyt taas", ja neula lenteli, ja hän keikutteli päätänsä kauniin laulun tahtiin. Harvan, harmahtavan tukkansa hän oli avannut ja levittänyt hartioille niinkuin lapsilla pidetään. Tuossa ilmeisen heikkopäisyyden kuvassa oli niin paljon puhdasta ja lapsellisen viatonta, että Klaus Baasissa heräsi lämmin sääli ja hän kysyi nyt ystävällisesti ja kirkkaasti: "No, kälyseni, mitäs siinä teet? Näytätpä vallan onnelliselta?!"
Flora kohotti päätänsä ja sanoi hilpeästi: "Hyvää päivää Klaus! Päivää vaan, päivää! Minä olen nyt saanut sen kirjeen! Katsopas: otapas ja lue! Minä en jouda."
Hän antoi Klaus Baasille kirjeen, jonka hän oli selvästikin kirjoittanut itse. Sen mukaan oli nyt lipas eräässä hotellissa Hampurissa hänen noudettavanaan. Allekirjoitus mahdottomia harakanvarpaita.
"Kuka tulee teistä mukaan? Sinä? Sillä nuo muut ovat niin omituisia! Ei niillä ole sielukkuutta, jotta voisivat mukautua tähän muutokseen. Klaus, lähde vaan mukaan sinä, vanha junkkari ja musikantti!"
"Tietysti lähden", vastasi Klaus Baas, "se on selvä! Koristahan itsesi oikein hienoksi! Minä menen sillaikaa tilaamaan vaunut."
Hän palasi perhehuoneesen, jossa toiset tuijottivat häntä silmät selällään, ja sanoi apelle, että apen oli mentävä nyt heti lääkärin luo ja kerrottava miten asiat olivat, ja sitten, ellei lääkäri nimenomaan kieltäisi, tilattava vaunut, ja hän veisi itse vielä tänään sairaan Schleswigiin.[77] Nyt naiset kirkaisivat ja pitelivät korviaan ja uikuttelivat ja rukoilivat vävyä saattamaan heidät täältä pikku rakennukseen, kunnes sairas olisi viety pois. Klaus Baas nyökkäsi päätänsä, avasi oven ja talutti heidät ulos; isäkään ei tahtonut enää nähdä lastansa: sanoi, ettei ikinä sitten saisi unta silmäänsä.
Tunnin päästä vieri jo Klaus Baas sairaan kanssa umpinaisissa vaunuissa Schleswigiä kohti. Floran heikkopäisyys oli puhennut ja varttunut rehevästi. Silkillä vuorattu kirstu oli se hänen lippaansa, ja hän penkoi siitä kaksin käsin kiiltävää kilunkalua ja rupatti ja lauloi kaiken aikaa innoissaan, ja riemuitsi Hampuriin tulosta, jossa häntä muka paraikaa odotettiin. Klaus Baas istui vieressä ja kuunteli milloin sekavaa, kiihtyvää lorua, milloin tuijotti tärisevästä akkunasta öiselle, kuutamoiselle lakeudelle, eivätkä hänen ajatuksensa olleet suinkaan suloisia. Tässä sitä siis nyt oltiin! Eikä loppunut surkeus siihen, että tämä poloinen oli saatettu Schleswigiin! Sinne oli suoritettava vuotuisesti viisi-, kuusisataa markkaa. Ja sitten ne langot! Jumala ties, mitä sanomia heiltä ehkä paraikaa kiiti Berlinistä pohjoista kohti, hänen viedessään heikkopäistä sisarta lakeuksien ja nummien poikki itään! Toinen langoista oli nainut mies; hänellä oli lapsiakin, jotka alkoivat pian sanoa Klaus Baasia enokseen ja vaatia häneltä apuakin, sillä isä ei kykenisi heitä vaalimaan. Sairas oli varmaan perinyt taudin äidiltään. Ja isä oli niin heikko ja veltto mies ja tosielämän pelkuri. Senkin olivat lapset saaneet periä! Tautinen, madonsyömä suku! Dekadenssia! Se sana karmi hänen selkäpiitänsä. Dekadenssi! Sellaista se siis oli dekadenssi! Monasti hän oli sen sanan lukenut ja käyttänyt itsekin sitä, aavistamatta kuitenkaan sen merkitystä ja sisältöä. Ja nyt se istui kuin hirviö hänen vieressänsä. Hän oli liittynyt verellään sortuviin, dekadenttisukuun. Ja hänen pieni vaimonsa… niin… hänen pieni vaimonsa oli sen suvun oikea vesa… ja hänen lapsensa, tyttö parkansa, oli samallainen kuin äiti… sama raskas, välinpitämätön ääni, ei iloa, ylpeyttä, ei kirkasta rohkeutta… Sairas pani kätensä hänen kaulaansa ja lauloi ohuella äänellään piirirallia. Kuu kulki maanrajassa matalalla, juoksi öisen tasangon äärellä ja kiilui rämisevässä akkunassa. Klaus Baasilla oli aikaa kohtaloansa ajatella.
Hän aprikoi, hän mietti, hän haki. Ja etsivät ajatukset veivät hänet loitolle niistä ihmisistä, joihin hän nyt kuului, loitolle kaikista ihmisistä, — ainoastaan sen kauttahan muodostuu kokonainen ihminen. Ja hän oli yksin ja muisteli ihmisiä ja syntyperäänsä ja elämänsä kohtaloita. Kaipa se niin oli, että hän itse oli Baas-suvun jäsenenä ja isänsä kaltaisena ajatellut ja kulkenut maailmassa hieman liian kiireesti ja hilpeästi, liian raisusti ja mielikuvien johdolla! Sellaiselle tielle olivat väärä koulu ja kiero kirkko hänet puijanneet! Mitä olivat ne hänelle kuvitelleet? Pelkkiä ihmeitä, sankaritöitä, korkeinta hyvettä, idealismia, pelkkää "taivahaista" ja "päältä pitkän pilven rannan"! Ne olivat tyrkyttäneet kahta evankeliumia, Vapahtajan ja Schillerin! Mutta sanaakaan ei siitä, mikä ilmestyy heti koulusta päästyä meille välttämätönnä elämän ehtona! Ei sanaakaan ruumiin ja sielun oikeasta, maanomaisesta, vaivanalaisesta luonteesta! Ei mitään rodusta, ei suvusta, kasvatuksesta, perinnäisyydestä! Ei lehteä todellista, puhdasta elämän tietoa!… "Mitä sanoit, kälyseni? Vai niin, että kellot rupeavat soimaan kun tullaan Hampuriin? Tyttö parka, kunhan et erehtyisi! Michel-pojalla on rauta raivo ja heristää päätään vain milloin tahtoo."