Oi mikä onnen poika olisin, jos rinnallani olisi oiva toveri ja jaloissani telmisi terveitä, kauniita lapsia! Hihhei! Ryntäisin ulos rattailtani ja loikkisin yli ketojen ja tappelisin koko maailmaa ja kaikkia sen pahoja henkiä vastaan, vaikka heitä kohoisi joka haudasta ja hornan syvyydestä! Ja nyt, kahleissa, vankina! Nyt täytyy olla ikäni tuollaisten parissa: vaalia vanhoja ja kuopata heidät, syöttää Berlinin pyöveleitä ja hoidella heidän poikiaan. Ja minun rinnallani: aina, aina, ijankaikkisesti, tuo vaivainen, ahdasajatuksinen, arka nainen! Sairaalan johtajana kaiken ikäni! Miten ne olivat menneet piiloon yhteen nippuun, nyplytyynyjen taakse!! Pelkäsivät tällaista pientä sairasparkaa! "No laulapa nyt Flora, hei kälyseni! Lauletaanpas yhdessä… muistatkos tämän: 'Anna Susanna, nous' pois, tee tulta! Ei, mamma kulta, on kalliita puut!'… Sitä lauloivat tytöt ennen, kun me pieninä leikittiin kirkkomaalla puistikossa."
"Ei, minä laulan: Ihanassa Juuttein maassa, Vähän Beltin rannalla!"
"No hyvä on sekin, laula pois. Anna tulla vaan!"
Lauhkealuontoisena hän oli tähän saakka noudattanut liiaksi näiden omaistensa mieltä. Sitä hän ei vasta tekisi. Hänen oli heistä päästävä irti! Hän tahtoi tästä lähin kulkea omaa tietänsä, varmana siitä, että hän oli heistä tervein, hänen asiansa oli oikeampi. Hänen oli opetettava ja houkuteltava pikku vaimonsa seuraamaan häntä! Niin lie vielä mahdollista saada Martjesta hänen laisensa oikea ihminen. Hän tahtoi ja hänen täytyi pelastaa Martje! Hän oli kuitenkin hänen oma rakas vaimonsa!
Puoliyön seutuvilla Klaus Baas sanoi kuskille, että pitäisi pistäytyä ensi majataloon syöttämään hevosta ja nauttimaan itse tilkka kahvia. Harmaantunut kuski, joka oli jo ennen tehnyt Schleswigiin sellaisia surullisia matkoja, sanoi että pian tuleekin hyvä majatalo. Ja jonkun ajan päästä he tulivat isonlaiseen kylään, joka nukkui sikeää unta, seisauttivat hevoset ravintolan kohdalla ja alkoivat kolkutella ovea ja pyrkivät sisään.
Pyylevä emäntä tuli alushameisillaan avaamaan, ja Klaus Baas meni hänen luokseen ja supatti hiljaa, millaista matkalaista hän toi. Emäntä pyöritti säälivästi päätänsä ja sanoi: "No hyvä kun oltiin edes vielä valveilla; sisarentyttöni tuli tänään meille, ja sen kanssa rupatellessa meni tässä aika niin, että valvottiin näin myöhään." Ja emäntä tuli vaunuille ja sanoi Floralle: "Tulepa nyt pois, saat kupin lämmintä kahvia."
Mutta sairas lakkasi laulamasta ja sipsahti ylpeästi: "Noin epähienostiko pyydetään, hyvä rouva! Tohdin huomauttaa, että minä olen prinsessa."
"No etten nyt arvannut", päivitteli muheva emäntä, sanomattoman hellällä ja ymmärtäväisellä äänellä, "että te olitte prinsessa. Olkaa nyt, prinsessa, niin hyvä ja tulkaa juomaan kuppi kuumaa ja lämmittelemään jalkojanne."
Silloin pieni, surkea sairas laskeusi arvokkaasti vaunuista, pitäen valppaasti lipasta kädessään, ja meni sisään, pulska emäntä vakavana jälestä; matalassa ravintolan tuvassa, jossa oli ruskean kiiltävät huonekalut, emäntä houkutteli Floran istumaan palavan roihun luo ja toi siihen pikku pöydän ja kahvia. Klaus Baas istui sairaan viereen. Sitten kaatoi emäntä kahvia omaankin kuppiinsa, mutta istahti kuskin viereen pitkän pöydän päähän sanoen: "Eihän sovi tällaisen meikäläisen istua prinsessan pöytään." Sairasta alkoi pirtin kuuma ilma uuvuttaa ja hän katsoa harrotti unisesti eteensä.
Vähän ajan päästä astui pirttiin kookas, komea tyttö, emännän ilmeinen nuoruuden kuva: samat säännölliset, täyteliäät kasvot ja luonteva ja voimakas käynnin sulo ja silmien kauneus. Hän hypisteli vielä puseronsa nappeja ja katseli uteliaasti yökulkijoita ja meni ottamaan kahvia.