Silloin sairas kohotti päätänsä ja sanoi: "Kaunis olento, emäntä."
"Niin kyllä, Jumala paratkoon, prinsessa", vastasi emäntä, "mutta eipä häntä muuten kannata kehua!"
Kaunis olento vilkaisi ällistyneenä prinsessaan ja rauhallisen kysyvästi Klaus Baasiin; mutta sairas kysäisi uteliaana emännältä: "Mitenkä niin? Onko se huora?"
"Ei, prinsessa", vastasi emäntä, "mutta se on vähän noin… uskovainen ja vähän suruton."
Sairas jatkoi alentuvaisesti: "Onko tytöllä mitä tointa? Olen juuri saanut ansaitsemani perintöosuuden, jota minulta kauan pidätettiin, ja tarvitsen kamaripiikaa."
"Siunaa ja varjele!" huudahti emäntä. "Siihen ei siitä ole ollenkaan: lyö kaikki siruiksi mitä eteen sattuu. Sitä paitsi sillä on jo ammatti. Se on seppä."
"Seppä?" toisti sairas nyrpistellen, "kuinka saattaakaan: kädet nokeutuvat!"
"Se on kultaseppä", jatkoi emäntä.
"Ah!" huudahti nyt sairas ihastuen. "Sittenpä hän voikin tehdä minulle palveluksen!" Flora avasi lippaansa, kaivoi sieltä kaikellaista joutavaa pikku kamaa: parin korvarenkaita, kaulaketjut, muutamia pieniä rintaneuloja, ja sanoi tarvitsevansa kultakruunun, ja levitti nuo kilunkalut eteensä pöydälle.
Nyt vasta älysi pulska tyttö, mikä matkalaista vaivasi, ja hän heitti kauhistuneen silmäyksen Klaus Baasiin, kuin kysyäkseen: Onko tuo sinun vaimosi, tuollaisen kauniin miehen! Ja istui sitten säälien ja onnetonta kunnioittaen Floraa vastapäätä ja alkoi levitellä ja tarkastella koristuksia ja pakista laajasti ja ovelasti, miten se kruunu olisi tehtävä. Ja vilkaisi vähä väliä kummastellen ja säälivästi Klaus Baasiin. Sitten hän nousi päättävästi ja reippaasti ylös ja meni toiseen huoneesen ja kuului avaavan ja sulkevan siellä jonkin laatikon, — ja tuli takaisin, kädessä yksinkertainen, kruunuksi käännetty ja kauniisti kuperrettu kultakiekko ja laski sen sairaan eteen pöydälle ja sanoi: "Nyt se on valmis."