Jo huomenna lähetti äiti heidät kouluun. "Olkaakin ihmisiksi!" hän sanoi, kohottaen uhkaavasti kättänsä.
He laskeusivat kaksi porraskertaa ja lähtivät kaupungille, Lotte etumaisena, Klaus jonkun askeleen jälempänä. Silloin vierivät vastaan rillat… Miksi oli kuskilla niin hupsunmoinen hattu?!… Tuolla seista hojotti poliisi… mitähän se siellä hounaili; siivostihan nuo ihmiset kaikki kulkivat?… Tuossa postimies… kylläpä sen täytyi ravata rappuja!… Ja tuolla merkillisen näköinen herra, karvalakki päässä ja omituiset pitkävartiset saappaat jalassa, ja miten pöyhkeästi se marssi… mistähän se oli! Mutta tuo, joka kulki sen jälestä, eiköhän tuo vain ollut jokin talokas kotipuolesta. Pitipä oikein seisattua noita kahta katselemaan. Mutta eteenpäin nyt vaan! Silloin hän törmäsi vanhan paksun matamin syliin ja karisti hänen pikku ostoksensa maahan. Rouvakos ällistyi ja älähti: "Loppi, maalainenko olet? Etkö näe ihmisiä!"
Koulussa: miten äärettömästi lapsia! Miten erilaisen näköisiä! Ja eräät haastoivat niin kummallista kieltä! Eikä kukaan ollut hänestä tuonaan! Nyt tuli opettaja sisään: pitkä, hoikka herra, jalassa isot, tiukat, kiiltävät kengät. Minkämoiset kengät! Sellaisia ei ollut kotipuolessa kellään. Klaus Baas istui jäykkänä ja hievahtamatta ja ihmetteli, ettei opettaja jo paiskannut kokonaista rivillistä viikareita, jotka vuoroin tahallansa rämistivät taulujaan ja vuoroin tökkivät rihvelillä toisiaan kylkeen, polvelleen ja antanut keppiä. Ja hän joutui hirmuista kohtausta odottaessaan, joka voi syntyä tuossa paikassa, jännityksestä aivan kuin tuleen ja koetti kiiluvin silmin ja reippailla vastauksilla johtaa opettajan huomiota pois vaaran paikasta. Opettaja huomasikin hänet kohta ja sanoi: "Sinulla on ollut siellä maalla hyvä opettaja ja olet ollut ahkerakin." Tästä oli Klaus mielissään; mutta samalla se velvoitti häntä: ja hän oli nyt vastakin hyvin tarkkaavainen ja pani silmänsä kiilumaan ja vastasi reippaasti.
Kun sitten välitunnilla sakeana rytäkkänä mentiin alas portaita ahtaalle leikkipaikalle ja toiset siellä seisoskelivat rykelmissä vierekkäin ja sekaisin tai kuhisivat ja kihisivät, ja Klaus Baas asettui seisomaan seinustalle pää pyörällä sellaisesta vilinästä ja hurinasta, niin tuli viisi kuusi poikaa ja asettui puolipyöröön hänen eteensä ja sanoi: "Sinä, mollistelepas taas silmiäsi!" Mutta eivät ne tehneet hänelle mitään pahaa.
Koulusta päästyä lyöttäytyi Kalli Dau hänen seuraansa ja sanoi: "Mitäs sinä vielä kotona teet? Tule mukaan!"
Klaus Baas pelkäsi äitiä: toruu ja mukittaa! Koko St. Paulin[13] puoli, josta Antje Baas oli kuullut paljon kauheaa ja jonka hän oli summamutikassa kironnut, oli pojalta muitta mutkitta ja ikuisiksi ajoiksi kielletty alue. Äiti oli heristänyt hiilipihtejä ja sanonut tuttuun uhkaavaan tapaansa: "Ja koetappas vaan mennä St. Pauliin! Pieksän sinut kuoliaaksi." Mutta muualta ei oltu nimenomaan kielletty; ja näkemisen halu ja uuden ympäristön ihmettely oli julman suuri. Niinpä Klaus Baas kuleksi vähän aikaa Kalli Daun kanssa, hiukan aina takakynnessä, varovasti kuin talonpoika konsanaan.
Kalli Daulla oli tuttuja joka paikassa: vanhalla Steinwegillä eräs rouva, joka seisoi kellarin ovella, takanaan kellari täynnä perunoita, kaalia ja juurikkaita; Grossneumarktilla monet kaupustelijat sekä eräs humalapäinenkin, jollaisia horkkuu kapakan ovella suuren torin varrella. Kalli Dau pysähtyi jokaisen pakinoille, nälkäisenä, tikkusääret vääränä, repaleisissa vaatteissaan, jotka oli ostettu lumppukauppiaalta. Ja hänen sanansa olivat niin soveliaita, luonnollisia ja miesmäisiä, etteivät tutut ollenkaan kummastelleet sitä, että sellainen pieni rihvelikinttu uskalsi heitä puhutella, vaan vastasivat hänelle samallaisella vakavalla tavalla.
Yksin poliisienkin kanssa Kalli Dau oli tutun suhteissa. Mutta ne eivät olleet kaikki sovinnollisia. Kun Kalli Dau näki ystävän, meni hän kohta luo ja rupesi pakinoihin. Ja vaihtelipa hän erään lihavan, hauskan poliisin kanssa postimerkkejä ja vanhoja kuparirahojakin. Mutta joskus he näkivät pitkän, laihan poliisikuipelon; hän oli "kelju mies", Kalli Daun sanalla. Silloin Kalli Dau kiersi pelättynsä varovassa kaaressa, asetti kirjat viereensä kadulle, kumartui hämmästyttävän notkeasti aivan kiekoksi ja tuijotteli sitten vihansa esinettä, poliisia, pitkän aikaa julmasti jalkojensa tikkuportin välitse. Ja kun poliisi järjestyshaluisena, arvokkaana ja rauhallisena marssi häntä kohti, keikahti hän pystyyn ja meni vaan jonkun sylen päähän kauemmaksi ja lankesi taas samallaiseen kiemura-asentoon. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka joku kaupunkilainen seisattui ällistyneenä häntä ihmettelemään taikka nuoret rouvat, nähdessään yhtäkkiä moisen kiverän ihmisepäsikiön, kirkaisivat kauhusta. Klaus Baas, jolle porvarillinen hyvinvointi oli kaikki kaikessa, pyysi Kalli Dauta monta kertaa hartaasti luopumaan mokomista taidon näytöksistä, mutta hän ei voinut Kalli Daun sydäntä herkyttää.
Viimein he tulivat kukkakaupalle, jonka seinävierellä Kalli Daun vanhin veli, hoikka, veltto miehen ketkale, paistatteli laiskana talvista päivää, piippunysä leukapielessä. Kaupassa järjesteli äiti, laiha, mustaverinen nainen, yllä korea silkkipusero, — milloin punainen, milloin sininen, — kukkaruukkuja ja -kimppuja; hämärässä sivukopissa solmi hänen miehensä seppeleitä tyttö-letukan kanssa, joka aina nauraa kikatti. Pieni rouvankääkkä soitteli aina kerkiästi suupeliään jonkun ostajan tai naapurin kanssa: hän oli Klaus Baasille erittäin ystävällinen ja antoi hänelle pienen orvokkikimpun tuliaisiksi äidille, niin että poika jo ihan ajatteli: ollapa sinulla tuollainen äiti, hätäpäs sitten! Mutta kun hän muutaman päivän päästä osui takaisin kukkakaupan ovelle, niin hän kuuli, miten kauhean raaoilla sanoilla rouva haukkui miestään, joka pimeässä kopissa sitoi hautaseppeleitä. Hän ei ymmärtänyt oikein, mitä rouva säkätti, sillä sättijän itäpreussilainen murre oli hänelle outo, mutta hän tunsi, että somaa se ei vain ollut. Hyi minkälaisia sanoja! Ja tuo raivostunut, raaka naama! Ja nyt väitti mies hänelle, että akka antaa lasten nähdä nälkää ja joutua hunningolle! Ei… ei! Oi! miten toisellainen oli sentään hänen Äitinsä! Sen torat ja kovat hiilipihdit olivat kyllä ilkeät; mutta miten paljon parempi hän oli! Ah, miten järjestystä rakastava, miten hyvän huolen hän piti heistä! Klaus Baas vetäysi kaupan ovelta pois ja juoksi kadun kulmatse suoraa päätä kotiin.
Siellä istui äiti, puhtaassa, suorassa puvussansa, totisena uuden ompelukoneensa ääressä, jonka oli ostanut; ompeli ensimäistä tilaustyötä, leninkiä, minkä alakerrassa asuvan puusepän matami oli hänen valmistettavakseen uskonut. Maalla hän oli melkein läpi vuoden puurtanut mukana maantöissä; mutta nyt hän aikoi oikein todenteolla antautua entiseen ammattiinsa.