Klaus Baas kielsi klassikkonsa ja koko runouden ja vastasi välinpitämättömästi: "Kun sattui olemaan, niin toin mukaan."
Poika nyökkäsi päätään sivulle päin, toripöydälle, jossa oli luottain vanhoja kirjoja: "Täytyy myydä, mätki tuonne!"
Maalaistulokas pudisti vaieten ja totisesti päätänsä: "Ei me myydä tavaraamme."
Kaupungin poikaa miellytti tuollainen kylmä lyhytsukaisuus, joka oli melkein yhtä suuremmoista kuin hänen kadunkokeneisuutensa. Hän kysyi: "Mikä nimi?"
Toinen vastasi selvästi ja täydellisesti: "Minä olen Klaus Hinrich
Baas."
"Aa", hymähti poika, hiukan ihmetellen mointa arvokkuutta ja vakavuutta, — "minä taas Kalli Dau. Meillä on tuolla kukkaskauppa. Näetkös? Tuolla hiilimakasiinien luona. Mutta meidän väellä ei ole paljon virkaa: isäpuoleni makaa putkassa |a äiti ostelee silkkipuseroita."
Klaus Baasia kauhisti ja inhotti kuulla mokomaa; mutta hän kätki tunteensa ja virkkoi totisesti ja hillitysti: "Nämä tässä taas ovat minun omaisia. Meidän asumus on Rademachersgangin kulmassa; tiedätkö missä se on?"
Kalli Dau keikautti taas päätänsä syrjittäin ja sanoi: "Tuolla rinteellä, mekin siellä asutaan." Ja käännähti ja meni tutun kauppiaansa luokse.
Isä tuli takaisin, ja he lähtivät taas kiertämään, äiti jälleen etunenässä. Jonkun ajan päästä äiti seisattui ja katseli ensin talon numeroa ja sitten kaula ojolla pimeähköä porttikäytävää. Hän käännähti vähän Lotteen päin ja sanoi purevasti: "Taitavat siivota täällä vaan kerta viikossa!" Sitten hän nakkasi tiukasti päänsä pystyyn ikäänkuin keräten kaiken rohkeutensa ja uhkansa ja meni edeltä hämärään pihaan.
* * * * *