Hän kopaisi pikku sisaruksia lujemmin käsipuolesta ja alkoi laputtaa etunenässä. Hänen jälestään tuli Lotte, taluttaen pikku Hannaa. Sitten isä, pullea patja kummassakin kainalossa. Ja viimeisenä Klaus, kantaen kirjapinoa milloin oikealla, milloin vasemmalla käsivarrella, ja viimein mukavimmin edessä vatsan päällä, — katsellen ällistyksissään ja uteliaana kahden puolen, seisattuen, kääntyen, tähystellen ympärilleen, kompastuen ja sitten juosta pinkaisten niin että anturat vilkki pienen matkan päähän ehtineitten vuodepatjain jälestä.
Huomattiin, että olisi jo toisella pysäkillä pitänyt lähteä junasta; ja nyt oli kysyttävä tietä vähä väliä. Ja matka oli pitkä. He tulivat Alsterdammille[10] ja kulkivat Jungfernstiegin poikki Rathausmarktille.[11] Siellä seisattui Jan Baas puitten varjoon — keisarin muistopatsasta ei siinä vielä silloin ollut —, ja kääntyi tarakoineen perusteellisen verkkaisesti katsomaan taakseen, mahdotonta ihmisvilinää. Oli juuri pörssin aika ja raatihuoneen kupeilla vieri mustanaan väkeä. "Katsos, Klaus", sanoi Jan Baas, "mimmoisia ovat! Katsos… ei ole kellään lapiota, ei muurarin lastaa, ei hevosta riimussa, ei mitään. Näyttää kuin olisivat kaikki opetetut toisiaan ajelemaan kuin koirat jänistä. Mutta ei suinkaan sitä nyt ihmisillä eletä?"
Klaus Baas katseli kirjasylyyksensä takaa ja tuumi: "Taitaa olla aina pyhä niillä, vai mitä, isä?"
Mutta Jan Baas ei ollut herkkäuskoinen, vaan tuumi: "Kyllä ne silloin jalkojaan verkemmin vetelisivät! Katsos pakanoita: ihanhan ne tilsaavat toisiaan kantapäille! Mahtaa siinä tointa sentään olla."
No sitähän Klaus Baaskin jo. "Kuules isä", hän sanoi, "jopas minä tiedänkin! Ne on menossa satamaan tahi tulevat sieltä laivoja lastaamasta."
Jan Baas pudisti ihmetellen päätänsä, teki verkkaisen käännöksen ja tallusti eteenpäin. Klaus Baas perästä.
Perhe nousi pitkin Alte Steinwegiä ylämäkeen ja tultiin Grossneumarktille.[12] Siellä heidän täytyi hiukan istahtaa hengähtämään, keskelle kauppakojuja ja pukkipöytiä, uupuneina patikoimisesta ja raskaiden tarakkain kannosta, pää pyörällä mahdottomista rakennuksista ja väen hurinasta. Jan Baas lähti etukäteen katselemaan heidän katua ja asuintaloa.
Siinä kirjapinkalla istua nököttäessään Klaus Baas sitten näki yhden pöydän ääressä ruskeanaamaisen, laihan pojan, noin hänen ikäisensä, huonoissa vaateriekaleissa, tutun tavalla pakinoimassa erään kaupustelijan kanssa. Poika sattui käännähtämään, huomasi hänet siinä istumassa ja tuli luokse, kädet melkein auki reuhottavan nutun taskussa, hiukan hoikanlaisilla säärillään hoippuen, ja kysyi suosiollisesti: "Mitäs te tässä odotatte?"
"Me etsitään kortteeriamme", vastasi Klaus Baas.
Poika sipaisi läntistyneen, harmaan ruojunsa kärellä kirjanippua ja sanoi: "Mitä sinä tuolla rojulla?"