Äiti ja Lotte tulivat takaisin ja kallistivat vuodepatjat syrjälleen ja istahtivat niiden päälle, äiti toiselle, sisko toiselle; molemmat pitäen pikku sisaruksia sylissään. Klaus istui keskessä kirjanipulla.
Antje Baasista oli oikein ilkeää istua siinä kaikkien ohitse kulkevain jaloissa; monet niistä heitä uteliaasti katselivatkin. Hän kekotti jäykkänä ja tuimana, sivuille silmää luomatta, motkotellen hiljakseen miehestään, tuosta "hömmelöstä", joka ei älynnyt jo joutua takaisin. Ja hän alkoi tuittusissaan ja ikävissään hieroskella sylissään istuvan pikku Hannan nenänselkää peukalonsa ja tuomentottinsa välissä.
Kaksi hienosti puettua vanhanpuoleista miestä seisoi siinä junaa odottelemassa; ne huomasivat heidät ja toinen tuli kuin sattumoin luo ja kysäisi uteliaasti, minkä tähden emäntä noin teki.
Antje Baas oikaisi selkäänsä ja sihahti: "Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää huoli omasta nenästänne." Mies vetäysi takaisin, hämillään hymyillen.
Sitten tuli toinen luokse ja sanoi ystävällisesti: "Kas sillä tavalla sitä pitikin vastata! Mitä hänellä oli tekemistä ihmisten nenissä! Ehkä saan antaa pojallenne tuossa kirjanipulla viis-groschenisen?"[9]
Antje Baas pudisti päätänsä ja huiskautti kättään ja sanoi äkäisesti: "Mitä kerjäläisiä me ollaan? Pitäkää itse rahanne. Ehkä olette sen tarpeessa enemmän kuin me."
Kirjapinkan poikakin pudisti päätänsä ja sanoi: "Ei me huolita apuja!"
Silloin lähti sekin herra matkaansa.
Viimeinkin ilmestyi Jan Baas nurkan takaa ja sanoi, ettei sitä tuttua näy ei kuulu.
"No johan minä sen arvasin!" tokaisi Antje Baas. "Se on tietty, ettei sinun hommistasi tule milloinkaan mitään. Nouskaa pois, kyllä selvitään ilman tuotakin!"