Hän ei ollut koskaan katsellut niin tarkkaan naisen silmiin ja nyt hänen oli vaikea kääntää silmiänsä pois. Ja kun tuo kullanhohtoinen tukka loisti hänen edessään, niin hänen päätään aivan huimasi. "Se oli kai rakkautta", hän sanoi.
"Kas vaan, miten älykäs keksintö!" huudahti tyttö, silmissään sula pilkka: "Kun tyttö on kahdenkolmatta, niin mitäpä se muuta kuin rakkautta!… Mutta miksei se voisi merkitä, että kadotin jonkin kultasolen työpajastani — tai siihen tapaan!" Ja hän nauroi Klaus Baasille vasten kasvoja.
"Nyt näin kaikki hampaanne", sanoi Klaus Baas.
Doris Rotermund heilautti käsiään ja nauroi: "Sekin oli synti!"
He laskeutuivat paraikaa nummelta alangolle ja lähenivät kylää, joka loisti edessä kauniissa iltavalaistuksessa. Tytön valpas, ihaileva katse kiersi ilman rantoja, ja kun se viimein joutui vasemmalle, niin siellä kohoavista kukkuloista se kiintyi rinnalla astelevaan mieheen. Klaus Baas ei huomannut enää ihanaa näköalan piiriä: hän näki vain tytön, joka keveästi ja joustavasti käveli hänen vieressään.
Sitten Doris Rotermund osoitti kyläraitin päässä olevaa sievää punaista taloa, joka pilkoitti pienestä, rehevästä puutarhasta, ja hän sanoi: "Tuolla me asutaan. Se oli ennen enon syytinki, hänellä oli täällä suuri tila, mutta hänen kuoltuansa me saimme tämän rakennuksen. Meillä on vielä vähän maanviljelystäkin, täti hoitelee maata."
Ja hän pyysi Klaus Baasia astumaan sisään ja otti hänen hattunsa ja keppinsä, ja näytti hänelle pienen ruokasalin, jossa pöytä oli jo katettu, sekä isomman yhteisen asuinhuoneen: siellä oli ikkunan edessä hänen sepänpöytänsä, täynnä rasioita ja sepän kaluja ja keskeneräisiä kultatöitä, ja antoi luontevasti Klaus Baasin vilkaista keittiöön, missä totinen, vanhahtava piika varusti illallista, sekä omaankin kamariinsa. Siellä Klaus Baas katseli uteliaasti leveää rautasänkyä ja yksinkertaista kirjakaappia ja pesupöytää valtavine pesuvatineen sekä akkunan valkeita uutimia, joita tuuli pullisteli. Ja hän ei voinut heti paikalla lähteä huoneesta, täytyi saada vielä vähän katsella somistuksia: nuoren Goethen päätä, vanhaa tammea vuoren syrjällä, alastonta tyttöä, joka istui kylpyvaipassaan sohvalla, kylämaisemaa kirkkoineen, Potterin[80] nuorta härkää, pientä Apollon patsasta. Ja Klaus Baas asettui keskelle permantoa ja katseli ympärilleen ja sanoi ihaillen ja miettien, Doris Rotermundin odotellessa häntä jo käsi oven rivassa: "On vähän ihmisiä, joilla on omat tapansa ja oma tahtonsa, miehiäkin. Elin kuusi vuotta naisen kanssa, joka riippui aina kiinni muista ihmisistä, milloin minusta, milloin äidistään, milloin kaupungin tädeistä. Mutta te, vaikka olette niin nuori, seisotte kuitenkin omilla jaloillanne."
Doris Rotermund kuunteli ihmetellen ja katseli häntä älykkäästi suoraan silmiin; ja kun Klaus Baas vaikeni, niin hän loi vielä häneen pitkän ja tarkastelevan katseen. Ja lähti sitten vaieten edeltä huoneesta.
Heidän astuessaan ruokasaliin oli täti jo palannut ulkotöistä ja istui pyylevänä ja komeana pöydän ääressä. Hän naurahti ystävällisesti ja virkkoi pehmeällä vanhuksen äänellä, josta pelkkä hyvyys sointui: "Kenenkäs sinä nyt, maantien rosvo, olet tänne tuonut? Näin heti kun vilkaisin työpöydällesi, että laiskuus oli sinua vaivannut ja olit karannut."
Ja kun vieras esitettiin, niin täti muisti hänet kohta ja oli tapaamisesta hyvillään; ja sitten hän kertoi sisarentyttärelle: "Kun menin lypsylle, se vaaleaverikkö tuli kaupungista. Hän kysyi, eikö se rintaneula jo ollut valmis, hän näytti olevan kovin pahoillaan, kun et sinä ollut kotona, ja katseli silmät kiiltäen huonetta."