"Mitä sinä näet?"
"Me loiotaan Gudendorfin nummella ja katsellaan Elbelle… Sinä ja minä ja Wischin Klaus ja Liese Lachmann."
"Onko sekin siellä?" kysyi sisko ihmetellen, "sehän on niin laiska, eihän se sinne viitsi."
"On", vastasi veikko, "ihan totta, on se vaan; se loikoo tuossa Wischin Klaun vieressä. Muita ei olekaan. Ja sinä sanot Liese Lachmannille, että hänen hameensa lievenauha on purkautunut ja että hänen mekossaan on taas tahroja, ja torut häntä, kun hän on aina niin huolimaton. Ja minäpä härnään Wischin Klauta ja mäiskään häntä kanervan varvulla vasten nenää."
"Mutta eikö se suutu?… Yhäkö sinä mäiskäät?"
"Yhä… ei… nyt hän nousee jo jaloilleen ja nyt minä pylläytän hänet nurin! Ja nytkös se suuttuu kamalasti."
"Niinhän se aina ennenkin. Potkiiko se sinua?"
"Potkii, mutta sinä pidät häntä käsivarsista ja riuhdot takaperin; hän mylvii kuin härkä ja sätkii sääriään; mutta ei se minulle enää mitään."
"No se on toki hyvä", sanoi sisko ja huokasi helpotuksesta.
Vähän aikaa he taas vaikenivat ja tuijottivat silmät syvinä, miettiväisinä pimeyteen. Ja hiljaa alkaa Lotte taas: "Minä näen, minä näen…"